Se, joka näki Räjäyttäjät livenä 2010-luvun alussa, on tuskin unohtanut kokemaansa. Sen ajan räjäkeikoilla riitti meteliä, kaaosta, alastomuutta ja pää punaisena huutavia lavamanagereja.
– Muistan, kun tulimme lavalta ja ajattelimme, että mitä juuri tapahtui, rumpali-laulaja Alex Reed kertoo brittipohjaisella suomellaan.
– En tiennyt tarkalleen mitä se oli, mutta raakaa energiaa selvästikin siirtyi. Se energia on edelleen olemassa, mutta hieman keskittyneempänä.
Kitaristi-laulaja Jukka Nousiainen hymähtää, että onneksi ulkomusiikillinen performointi on jäänyt kymmenen vuoden taakse.
– Bändin alkuajat olivat minulle raskaita lähinnä liiallisesta juomisesta johtuen. Se ei ollut mitään hauskanpitoa, ja onneksi ne ajat ovat takanapäin. Alkuperäinen ajatus oli rockmusiikin rajojen räjäyttäminen, ja siitä on siirrytty eteenpäin. Toki edelleen tapahtuu sitä, että soittaessa rockin rajat eivät riitä ja adrenaliini vaatii mekkalaa ja sotkua.
Esiintymisen muuttumiseen liittyy musiikillinen kehitys. Se alkoi jo Rock’n’roll painajainen -levyllä (2014), jolla dynamiikka, tempot ja intensiteetti olivat erilaisia kuin edeltäneillä julkaisuilla.
– Se tuntui luonnolliselta. Olimme soittaneet samaa osastoa jo aika pitkään, basisti-laulaja Mikko Siltanen jatkaa. – Tuntui, että voimme tehdä moniulotteisempaa musiikkia. Kyllästyminen olisi varmasti tullut vastaan jossain vaiheessa, ja kehittyminen pitää mielenkiinnon yllä.
– Silloin kuitenkin tuntui, että aloimme muuttua rockbändiksi. Se tuntui minusta tylsältä, Nousiainen lisää. – Tarvittiin irtiotto siitä maailmasta. Muodonmuutos elektroniseksi yhtyeeksi oli käänteentekevä.
Räjä Elektrik Milleniumilla (2016) Räjäyttäjät käytti sähkörumpuja sekä syntetisoituja kitara- ja bassosoundeja, syntetisaattoreita ja oskillaattoreita.
– Keskeisintä oli soittaa ilman akustisten rumpujen volyymia ja atakkia, Nousiainen jatkaa. – Se muutti koko bändin totaalisesti. Ja yhtäkkiä meillä oli kolme solistia. Myös Mikko ja Alex tekivät keskeisiä kappaleita Räjä Elektrik Milleniumille. Aiemmin minä olin tehnyt kaikkien kappaleiden alkuideat, jotka sitten ”räjäytettiin” yhdessä.
Uudistavan elektronisen vaiheen jälkeen tuntui raikkaalta tehdä ihan mitä vain.
– Flossing to the Fall -12-tuumaisella en soittanut kuin hieman kitaraa yhdessä kappaleessa, Nousiainen sanoo. – Yhdellä kappaleella Alex soitti ja lauloi kaiken. III-levyllä [2019] suuntauduimme piisien ehdolla klassiseen rokkiin. Sillä levyllä pääosa kappaleista oli Mikon.
Reppu ja l’infra-ordinaire
The Psychedelic Grey Bag on monipuolinen ja laaja-alainen levy. Kesäpoppis Pilsneripususta on pitkä matka British Aislesin surrealistiseen kielikylpyyn. Niin on myös Psykedeelisen harmaan progeilusta rajuun Shitstormiin.
– Räjäyttäjät voi tehdä mitä tahansa. Ei meillä ole sen kummempia dogmia. Me tehdään musiikkia, joka tuntuu luonnolliselta ja josta itse pidämme. Kaikki tekevät erilaisia kappaleita, ja se on tämän bändin hienous. En osaa tehdä sellaisia kappaleita kuin Alex tai Jukka. Kaikilla on oma tyylinsä ja ne täydentävät toisiaan, Siltanen sanoo.
Tuotantotapa on muuttunut musiikin mukana.
– Ennen tuotanto oli osa soundia ja Jukka huolehti siitä, Reed sanoo. – Nyt hyödymme ammattilaisten korvista. Tämän levyn on miksannut ja masteroinut Pekka Tuomi.
– Ekat kasetit ja levyt miksasin minä, Nousiainen kertoo. – Mulla oli aiemmin erittäin tarkka visio siitä, miltä halusin äänitysten kuulostavan. Olen päästänyt siitä irti sitä mukaa kun muiden panos on lisääntynyt. Mukaan on tullut miksaajia, jotka osaavat oikeasti miksata. Jo vuonna 2014 kuulostimme huomattavasti siistimmältä ja ”kelvollisemmalta” kuin alussa. Oma soundini siirtyi soolojulkaisuille.
Nykyisin Räjäyttäjien levyjä työstetään kauemmin kuin ennen. Psychedelic Grey Bagiä on tehty muun muassa Tampereen JJ Studiolla, joka on tämän bändin mittapuulla aika hienostunut paikka.
– Kehitys on tietoista, sillä touhuun menee paljon aikaa eikä kukaan tee sellaista pelkästään intuitiivisesti. Hommassa pitää olla fokus. Lopputuloskin kuulostaa väistämättä erilaiselta. Toisaalta taustalla on edelleen samanlainen itse tekemisen eetos kuin ennenkin, Siltanen sanoo.
Mutta mikä on ”psykedeelinen harmaa pussi”?
– Mikko keksi sen, se on täydellinen nimi albumille, Reed sanoo. – Minulla on se alkuperäinen psychedelic grey bag. Se on ihan perusreppu, mutta olemme antaneet sille erilaisia merkityksiä.
– Alexin reppu on kuin bändimme neljäs jäsen, joka on mukana joka reissulla, Nousiainen jatkaa. – Välillä se katoaa mutta löytyy taas uudestaan. Siellä on kaikenlaista, monia värejä, vähän niin kuin tällä levylläkin. Yhtäkkiä sitä miettii, että mitäs siellä c-puolen toisella kolmanneksella taas tapahtuikaan. Ja harmaatahan alkaa olla jo itse kunkin ohimoilla.
– The Psychedelic Grey Bag on yhtä kuin ihmismieli, Siltanen sanoo. – Se pitää sisällään ajatuksia, muistoja, tunteita, näkyjä ja toisaalta myös unohduksen.
Se, että harmaa voi olla psykedeelinen, on kiinnostava ajatus.
– Minulle ”psykedeelinen harmaa” tarkoittaa sitä, että näkee arjessa jotain uutta, huomattavaa, mielenkiintoista ja kaunista, jota ei ole aiemmin huomannut, Reed toteaa.
– Se tarkoittaa uuden merkityksen löytämistä päivästä toiseen. [Kirjailija ja elokuvantekijä] Georges Perec kutsui sitä sanalla l’infra-ordinaire. Ehkä kaikki on todellisuudessa harmaata ja keksimämme merkitykset tuovat siihen väriä.
Räjäytyksen ytimessä
Räjäyttäjät perustettiin vuonna 2011. Siitä on kulunut liki viisitoista vuotta, mikä on pitkä aika elämässä ja yhtyeelle. Reed sanoo, että bändi on kehittynyt jäsentensä mukana.
– Kun aloitimme, Räjäyttäjät oli minusta paras mahdollinen tapa juhlia. Soitimme kovaa ja nopeasti, ja nautimme tien päällä olemisesta, uusista paikoista ja keikoista, Reed sanoo.
– Nyt tästä on tullut luovien ideoiden palkitseva aktuaari. En koskaan uskonut, että pääsisin kirjoittamaan biisejä Räjäyttäjissä. Nyt tunnen vähän enemmän velvollisuutta luoda merkitystä.
Mutta niin paljon kuin Räjäyttäjät onkin muuttunut, jokin on myös pysynyt ennallaan. Nousiaisen mielestä se jokin on kolmen hyvin erilaisen persoonan kohtaaminen musiikillisessa kanssakäymisessä.
– Jo ekoissa treeneissä näkyi, että käsillä on jotain ainutlaatuista. En kokenut sellaista telepatiaa kuin joissain aiemmissa improvisaatioryhmissä, mutta energian välittyminen ja muuntuminen rockin kontekstissa niin vahvasti joksikin muuksi kuin perinteiseksi rockmusiikiksi oli minulle uutta. Tuntui, että parhaimmillamme voimme venyttää rockin rajoja ja jopa räjäyttää ne.
Jos osa alkukantaisuudesta on menetetty, tilalle on tullut toisenlaisia avuja.
– Ehkä olemme kuin neljä humoraalia, Reed miettii.
Outo sana viittaa antiikin Rooman humoraalioppiin, jonka mukaan terveyden määrittää ruumiin neljän nesteen välinen tasapaino.
– Yksi on tulinen, toinen sanallinen ja kolmas melko rauhallinen tai melankolinen. Neljäs humoraali on koko bändin soundi eli se, mitä tapahtuu, kun meidän kolmen välinen tasapaino on kohdallaan.
Siltasesta kyse on musiikista ja energiasta.
– Musiikki ja sen välittämä energia on ollut minulle Räjäyttäjissä aina keskeisin juttu, eikä se ydin ole hävinnyt mihinkään. Se on varmasti muuttanut muotoaan ja kehittynyt, mutta niin sen pitääkin tehdä näin pitkän ajan kuluessa.
Nousiainen päättää haastattelun kertomalla oppineensa Räjäyttäjissä paljon ryhmätyöstä ja ihmisenä olemisesta.
– Viihdyn erittäin hyvin bändeissä, joissa kaikki ovat motivoituneita ja ottavat vastuuta, ja joissa musiikki on etusijalla. Olen tosi iloinen, että teemme tätä edelleen ja voimme oppia lisää.