Tässä menee koko ilta… Sinun ei olisi pitänyt koskaan kysyä tätä!
Robert Fjällsby – artistinimeltään Rob Coffinshaker – harhailee laajan levykokoelmansa äärellä. Ruotsalaismuusikko vetää esiin vinyylin toisensa jälkeen, mutta mikään albumi ei tunnu herättävän tarpeeksi isoa tunnekuohua. Mutta sitten hän pysähtyy, poimii hyllystä erään yhden lp:n ja virnistää leveästi.
– Jos kokoelmani tuhottaisiin, mutta saisin napata mukaan yhden levyn, niin ainakin tänään poistuisin paikalta tämän kanssa – siis Mayhemin De Mysteriis Dom Sathanasin. Kyseessä on toki ensimmäinen painos.
– Muistan elävästi, kun kuulin Mayhemia ensimmäisen kerran Projections Of A Stained Mind -kokoelmalla vuonna 1991. Se oli järisyttävä kokemus, eikä mikään ollut entisellään sen jälkeen.
Fjällsbyä ei tunneta black metal -muusikkona, mutta hänen lukuisat yhtyeensä ja projektinsa ovat lähes poikkeuksetta hiiviskelleet niillä varjoisammilla kujilla.
The Coffinshakers kelpaa mainioksi esimerkiksi. Vuonna 1995 Karlstadissa perustetun yhtyeen musiikkia voi ilman suuria tunnontuskia kuvailla countryksi, mutta The Coffinshakers on silti jotakin aivan muuta kuin perinteinen country-yhtye. Määritelmä ”kauhukantriyhtye” taas osuu jo huomattavasti lähemmäksi, sillä kappaleiden kuunhohtoisissa teksteissä seikkailevat sulassa sovussa niin ihmissudet, vampyyrit, noidat kuin aaveetkin.
– Hommasin 90-luvun alussa neliraiturin. Olin jo aiemmin innostunut kitaran soittamisesta, ja aloin sitten tehdä kaikenlaisia kokeiluja. Eräänä päivänä lainasin kirjastosta Johnny Cash At San Quentinin, ja musiikki kuulosti ilahduttavan simppeliltä. Ajattelin levyn äärellä, että ehkä minäkin pystyn tähän, naurahtaa Fjällsby.
– Soitin tuolloin myös punkyhtye Kräkissä, ja sen sanoitukset olivat Misfits-henkisiä kauhutarinoita. Keksin sitten, että miksi en voisi kirjoittaa vampyyreistä ja muista otuksista myös vaihtoehtoiselle country-yhtyeelle?
– The Coffinshakers -nimi taas tuli Mercyful Faten Legend Of The Headless Rider -biisistä. En edes tiedä, onko ”coffinshakers” kieliopillisesti virheetöntä englantia, mutta onko sillä väliäkään?
Äärimmäisen epätrendikästä
The Coffinshakersin demo Bad Moon Over Transylvania ja debyytti-ep Dracula Has Risen From The Grave -ep ilmestyivät vuosina 1995 ja 1996. Sana alkoi levitä, ja perinteitä kunnioittavat country-fanit olivat ihmeissään – siis ne muutamat naavaparrat.
– Country oli musiikkityylinä lähes kuollut Ruotsissa 90-luvun puolivälissä. Johnny Cashin ensimmäinen American Recordings -albumi (1994) oli toki jo ilmestynyt, mutta genren tähti ei silti loistanut kovinkaan kirkkaana ja diggareiden keski-ikä oli helposti viidenkympin huonommalla puolella, nyökkää Fjällsby.
– Vaikka country oli äärimmäisen epätrendikästä, The Coffinshakersilla meni silti alusta asti varsin mukavasti. Soitin nimittäin myös Gehennah-nimisessä metallibändissä, ja jostakin syystä – ehkäpä juuri ”kauhusanoitusten” takia – Gehennahin kuuntelijat alkoivat digata myös The Coffinshakersista. Eturivien tyypit olivat toisin sanoen samoja, soitinpa sitten metallia tai countrya.
– En nyt malta olla mainitsematta, että Impaled Nazarene oli aikoinaan eräs Gehennahin suurimmista esikuvista. Kun kuulimme Impaledin Taog Eht Fo Htao Eht -demon (1991), vaikutuimme todella syvästi. Ja kun Gehennah teki Hardrocker-debyyttilevyä vähän myöhemmin, Suomi Finland Perkele -albumi oli studiossa kovassa luukutuksessa.
Otetaanpa tästä aasinsilta: miksi The Coffinshakersille oli alusta asti mukavasti kysyntää myös Suomessa?
– Tämä on arvailua, mutta meidän musiikista löytyy paljon tummia sävyjä – ja Suomessa on aina digattu esimerkiksi tangosta ja muusta melankolisesta kamasta. Tai ehkä se vain on niin, että meidän biisimme ovat yksinkertaisesti helvetin hyviä, nauraa Fjällsby.
– En ikinä unohda ensimmäistä Suomen-keikkaamme. Oli kesä 2001, ja tulimme Tukholmasta Turkuun. Emme nukkuneet laivalla juuri ollenkaan, sillä pitihän meidän juopotellakin. Saavuimme satamaan joskus aamuseitsemältä, ja syöksyimme ensimmäiseen baariin heti ysiltä. Kun esiintymishetki alkoi lähestyä yli puoli vuorokautta myöhemmin, rumpalimme oli jo ehtinyt kadota, mutta onneksi löysimme hänet hotellihuoneesta. Sammuneena, tietenkin. Kyllä hän lopulta jotain soittikin, mutta keikka ei ehkä ollut suurin onnistumisemme!
Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 8/23.