Yöeläin on uskaltautunut päivänvaloon, kun kohtaamme Merita Bergin kanssa Helsingissä keskellä kirkasta elokuun keskiviikkoa. Keskustassa, joka ei Bergin mukaan ole tavallisesti paikka, jossa hän viihtyy.
Berg on kuvaillut uuden Rosita Luu -albumin olevan yhdistelmä outoutta, ulkopuolisuuden ylistystä, varjojen tummuutta, kimallusta ja kaihoa, mutta myös keveyttä ja leikkisyyttä. Yöeläin-albumilla Berg päästää ulos bilevariksensa, outsider-Rainerinsa ja koiratyttönsä. Kappaleissa viritetään pommeja makkarissa, eksytään jyrkkiin kotibileisiin ja liidetään toden ja kuvitellun rajapinnalla aamuyön tunneilla eikä eilisestä ruikuteta, vaikka haava sisällä roihuaa yhä.
Näissä monipuolisissa kappaleissa Berg pyrkii kirjoittamaan maailmaansa auki entistä syvemmin tarkkailijana ja kolhuisana toimijana yhteiskunnassa ajelehtien. Vaikka rottanainen hänessä kääntääkin aina toisinaan selkänsä apaattisena maailmalle mädäntyäkseen asuntonsa pimeimpään nurkkaan, Bergin pyrkimyksenä on loppujen lopuksi kommentoida lauluillaan jotakin mahdollista, tunnistettavaa tunnetta tai kokemusta ulkopuolelle, ulkopuolisille.
Tämän kuvailun jälkeen on hyvä aloittaa sillä, miltä Bergista tuntuu juuri nyt, juuri tällä hetkellä, kun hän istuu Soundin haastatteluun puhumaan musiikistaan, eli toisin sanoen tavallaan omasta itsestään?
– Jos mennään rehelliseen syvään päätyyn, niin mulla oli orastava paniikkikohtaus, koska mulla on ollut kaikenlaista henkilökohtaisen elämän saralla. Mutta kelläpä meillä ei olisi, Berg sanoo ja hymyilee samalla aurinkoisen leveästi kuin alleviivatakseen sitä, että meissä ihmisissä on aina enemmän kuin yksi puoli valloillaan.
– Vuosi vuodelta olen alkanut jännittää kohtaamisia, vaikka mulla on myös sellainen puolisalainen supervoima, että jollakin tavalla nousen sinne lavalle, esitän ja hengitän musiikkia ja se on mulle ikkuna maailmaan kuulumiseen. Kontrasti on tosi iso, koska olen joskus arkielämässäni kuin hiiri, mutta lavalla muotoni ikään kuin muuttuu.
Humaanin keskustelun kanava
Berg pohtii, että hän on iän karttuessa oppinut yhä paremmin aistimaan itseään. Tämä voi tarkoittaa sitä, että joskus hän välttelee tietoisesti epämukavuusalueitaan, mutta jos hän sellaisille astelee, hän myös tietää ottaa vaikkapa sosiaalisesti kuluttavan tilanteen jälkeen tilaa itselleen, olipa kyseessä sitten studiosessiot tai vaikka juhlat.
– Itsetuntemus ja -armollisuus ovat kasvaneet sellaiseksi, etten enää tunne sellaista outoa fomoa siitä, kun en yrittänytkään olla jotain mitä en ole tai yrittänyt kuulua johonkin mihin en kuulu. Olen jotenkin hyväksynyt sen, että yhdessä hetkessä voin olla huomion keskipiste ja seuraavana nauttia siitä, etten halua nähdä ketään tai mitään.
Rosita Luun somekanavissa ja Merita Bergin haastatteluissa voi huomata poikkeuksellista avoimuutta siitä, miten herkkä taiteilija voi olla ja miten heidänkin ihmisyyteen voi kuulua todella ristiriitaisia asioita.
Tämä vaatii rohkeutta, mutta on myös osoitus siitä, että ainakin joitakin tabuja on murrettu. Artistin mielialat saavat ailahdella, elämän varrelle voi mahtua mt-ongelmia tai ihan yksinkertaisesti joskus voi vain olla huono päivä, eikä mikään oikein tunnu miltään, ja tämän kaiken voi ihan oikeasti kertoa vaikkapa somessa.
Aiheessa on kuitenkin myös toinen puoli: kun on kerran tullut ulos julkisuuteen herkkyyden ja mt-asioiden kanssa, ne saattavat kiinnostaa ihmisiä jopa niin paljon, että musiikki jää hieman sivuosaan. Mutta onko tämä häiritsevää?
– Se on oikeasti kiinnostava ristiriita, kun herkällä artistilla voi olla tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi, mutta samalla ne pienetkin julkiset hetket voivat olla tosi kuluttavia ja raskaita, Berg pohtii omaa persoonaansa ja muusikkouttaan.
– Viime vuosien aikana olen miettinyt, että onhan tässä tullut sanottua asioita, joita en enää sanoisi samalla tavalla haastatteluissa. Tämä liittyy sellaiseen itsensä suojelemiseen, koska lähtökohtaisesti haluaisin antaa nimenomaan juuri taiteen kautta vihiä omasta sisäisestä maailmastani ja kaikesta siitä, mitä olen kokenut ja mihin olen menossa.
– Nyt Yöeläin-albumillakin haluan antaa merkkejä itsestäni maailmaan ja paljastaa syvemmin, minkälaisten lasien läpi katson, elän ja koen tätä maailmaa, koska vain kirjoittamalla asioista yksityiskohtaisesti joku muukin voi ehkä löytää näistä lauluista itsensä.
Tämä ei oikeastaan yllätä. Yöeläin-albumi on ilmaisultaan ehdottomasti vapautunein albumi, minkä hän on tähän mennessä julkaissut, vaikka mukaan laskettaisiin kaikki Rosita Luu- ja Hullu Ruusu -albumit.
– Mä olen ollut tosi jännittynyt tämän musiikin äärellä. Olen ihan vasta ymmärtänyt, että se johtuu siitä, että tämä levy merkitsee minulle niin paljon, että sen kanssa on tosi herkillä, mitä ei varmaan edes ”kuuluisi” myöntää.
Irtiotto ulkoisista normeista
Vapaus, itseriittoisuus ja riippumattomuus ovat asioita, joihin moni taiteilija tähtää. Musiikissakin asian kanssa jopa kipuillaan, kun artisti saattaa aidosti pyrkiä tekemään omaa juttuaan, mutta normien paine jyllää silti alitajunnassa.
Yhden ainoan laulun synty voi olla matka, joka alkaa tekijänsä näköisestä luovasta lähtöideasta, jota alkaa alitajuisesti epäillä, tasoitella tai jopa muutella, koska omassakin ohjelmoinnissa pyörii jatkuvasti erilaisia asetuksia siitä, miten sointukulkujen kuuluu mennä, millaisessa vireessä laulun kuuluu olla tai monta kertosäettä laulussa pitää olla.
– Tunnistan menneisyydestäni sen taiteilijan, joka keksii ensin jotain sillä omalla ilmaisunsa kielellä, se ajatus alkaa asettua tahtomattaankin joihinkin muotteihin. Ja vaikka tietää sen alkuperäisen muotokielen olleen itselle oikea, joskus on jopa julkaissut lähemmäksi normeja asettuvan version kappaleesta jahkaamisen jälkeen, Berg myöntää.
– Nyt tuli sellainen olo, että tämän musiikin kuuluu mennä just niin kuin se menee ja sen ei pidä kumarrella mitään tai ketään. Nyt mä valjastan kaikkien oppiläksyjeni jälkeen tekemiseni niin, että annan itseni innostua uudesta ja lähteä rohkeammin sitä kohti, että uudistan esimerkiksi soundipolitiikkaa ja sovitusratkaisuja suuntaan, mikä on eniten mua.
Menneisyytensä selvästikin tiedostava Berg ylistää tuottaja- ja säveltäjäkumppaniaan Antti Hermajaa siitä, että hän rohkaisi lähtemään levyntekoon kokeilujen ja itsetutkiskelun kautta.
– Tärkeintä oli se, että kun iski se suurin itsekritiikin ja epäilyksien hetki, Anttikin tsemppasi käskemään sen päänsisäisen itsekriitikon painumaan helvettiin, paitsi jos se itsekriitikko yllytti syystä vaikkapa palaamaan johonkin yksityiskohtaan vielä kerran ja kokeilemaan vielä uudelleen. En antanut enää sen sisäisen äänen väheksyä itseäni.
Päädymme Bergin kanssa siihen, ettei sille vaaditulle itseluottamukselle edes löydy suomen kielestä täysin sopivaa sanaa. Sen sijaan englannissa on olemassa vielä parempi sana asialle, johon unohdamme usein luottaa: ”gut feeling”.
– Mä kasvatin itse itseni ja siihen mä kasvoin, että oon vähän oikukas taiteilija, mutta tällä ei ole mitään ylevää klangia, vaan tiedostan sen, että kasvan sellaista kohti, etten tahdo ottaa itseäni, muita tai musiikkia liian vakavasti.
– Oon hyväksynyt sen, ettei musta tule mitään viihdekoneistoa. En väheksy sitä, jos joku on osa sitä koneistoa, koska sielläkin on suuria taiteilijoita. Musta vaan tuntuu, että minussa on sellaisia perustavanlaatuisia kulmia ja ominaisuuksia, että ne itsessään ohjaavat luontaisesti musiikkiani suuntaan, jolle ei realistisesti ole jättimäistä määrää kuulijoita.
– Se, että saa enemmän kuulijoita ja isompia keikkoja on totta kai hienoa, mutta myös vuosien aikana lujittunut oivallus siitä, että oonhan mä paljon muutakin kuin musiikki, vapautti mut tekemään lauluja rennommin kuin koskaan.
Ihmiset, jotka tuntevat Bergin vasta tietävätkin sen, että hän on herkkä ja voimakkaasti tunteva ihminen. Tämä voisi johtaa myös siihen, että musiikkia tehtäessä hänen tunteitaan ajateltaisiin jopa liikaa ja haastamisen sijaan päädyttäisiin silittelemään päätä niissäkin kohdissa, kun se ei ole musiikille edullista.
– Antin kanssa me ollaan kuin sisarukset. Antin kanssa voin lyödä vaikka luurin korvaan ja elämä jatkuu. Me tehdään kimpassa nämä kappaleet ja muu meidän upea bändi tuo siihen oman särmänsä, mutta samalla mä olen huomannut olevani bändiliideri, jonka pitää myös osata käyttäytyä, organisoida ja olla sopivalla tavalla vähän aikuinenkin.
Tunteet eivät ole yksitotisia
Avain sille, että Berg sai tehtyä vielä enemmän itsensä näköistä musiikkia kuin koskaan piilee siinä, että hän hyväksyi sen tosiasian, ettei ihminen tule ikinä olemaan täysin kivuttomasti sinut itsensä tai tekemisiensä suhteen.
Kun hän päästi irti siitä ajatuksesta, että on olemassa jonkinlainen ”valmis” olotila, alkoi musiikissakin tapahtua.
– Mähän en usko onneen tai onnellisuuteen. Mä uskon tyytyväisyyteen, ja tyytyväisyys on minun mielenmaisemassani jo aika iso heijastus siitä, mitä se yhteiskunnan meille myymä onni oikeasti on, Berg sanoo ja kertoo tarkoittavansa tällä sitä, että yleisen käsityksen mukaan kaikkien pitäisi olla aina paras versio itsestään tai saavuttaa tiettyjä asioita.
Ihminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen olento, että se olisi yhdellä hetkellä täysin onneton tai onnellinen.
Kun itkettää, se ei ole vain surullista, vaan jopa niin puhdistavaa, että itkiessään haluaa vollottaa mahdollisimman kovaa. Tai kun ihminen todella iloitsee, päähän saattaa hiipiä pelko siitä, että tämän kaiken vielä menettää.
Vastaavia ristiriitoja on loputtomasti. Berg halusi, etteivät kaikki uudet kappaleet kulje sävellyksiltään ja sanoituksiltaan itsestäänselvästi käsi kädessä. Joukossa on kiinnostavia sovituksellisia ratkaisuja.
– Kaikki huomisen bileet muuttui ihan täysin alkuperäisestä ideastani ja on oikeastaan upeaa, millä tavalla se muuttui. Mun alkuperäisissä versioissa se liikkui vähän patetian rajapinnoilla. Kun Antti sanoi siitä, että voitaisiin viedä tätä ihan toiseen suuntaan, huomasin itsekin nopeasti, että kyllä, tämä tarvitsee erilaisen twistin.
– Tajusin pian, että thank god en antanut sen alkuperäisen ideani mennä väkisin läpi. Se olisi mennyt niin yksi yhteen. Teksti on tietyllä tapaa sisäänpäin kääntynyt, jään siinä kotiin kun muut lähtee bileisiinsä, ja sovitusidea oli velvetundergroundmaisen junnaava, mutta Antti sen hiffasi, että biisin pitää vähän hymyillä osoittaakseen ihmisen ristiriitaa.
Kaikkein voimakkaimmin tämä kaikki kuuluu siinä, miten Berg laulaa albumin kappaleissa. Ensimmäisistä riveistä alkaen levyn loppuun asti tuntuu siltä, että nyt ei lauleta siten kuin ”pitäisi” laulaa, vaan siten kuin tuntuu.
– Haluan, että nämä biisit sopivat mun klangiin ja ääneen, eikä laulaessa tarvitse puristaa liikaa, koska miellän itseni ensisijaisesti musiikintekijäksi, tarinankertojaksi ja lyyrikoksi. Laulaminen tulee ikään kuin siinä sivussa, Berg pohtii.
– Mulla on ollut vaiheita, kun omaa ”naukumistaan” on ollut vaikeaa kuulla, mutta nyt oon taas vetänyt niin, että ei kellään muulla ole tällaista ääntä, tämä on minun ääneni ja annetaan sen äänen kuulua. Jokaisella meillä on se oma ääni ja jos mä annoin tämän albumin musiikin kuulostaa itseltäni, niin kyllä mun piti uskaltaa itsekin tehdä sama.
Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 8/24.
