On kesäkuun alku 2025 ja Paradise Lost lohkaisee ensimmäisen singlen tulevalta Ascension-albumiltaan. Kun Silence Like the Graven käynnistävät tuomiopäivän pasuunat ja kaihoisa kitaramelodia tekevät tuttavuutta korvien kanssa, pitkäaikaisen Paradise Lostin ystävän suupieleen nousee leveä virnistys. Aivan kuin olisi taas syksy 1993 ja nykyään klassikkostatuksesta nauttivan Icon-albumin julkaisun hetki.
– Et luultavasti usko tätä, mutta Silence Like the Graven ja Iconin aikoinaan käynnistäneen Embers Firen samankaltaiset sävyt ovat puhdasta sattumaa – vaikka Ascension onkin eräänlainen Iconin serkku, Greg Mackintosh sanoo.
– Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kierrätän omia ideoitani, sillä Paradise Lostin tunnelma- ja melodiamaailma on juntattu äärimmäisen syvälle alitajuntaani. Sieltä nousee tiedostamatta ideoita, joiden ajattelen olevan hyvinkin uniikkeja. No, uniikkeja ne voivat ollakin, mutta eivät 37-vuotiaalle Paradise Lostille!
Omien oivallusten satunnainen uusiokäyttö lienee luvallista siinä vaiheessa, kun tunnistettavan soundin luonut bändi julkaisee seitsemännentoista studioalbuminsa.
– Seitsemästoista… Se tuntuu todella hämmentävältä numerolta, kitaristi toteaa päätään puistellen.
– Kun aloitimme vuonna 1988, emme missään nimessä haaveilleet vuosikymmenten mittaisesta urasta. Ajatuksena oli soittaa rakastamaamme raskasta musiikkia ja tehdä kiertueita – sekä juoda mahdollisimman paljon olutta ja muita alkoholituotteita. Muistan miettineeni, että jos elän kolmekymppiseksi, se on kova saavutus.
Kuinka ollakaan, seuraava jutunjuuri kasvaa Suomesta.
– Ensimmäinen Suomen-vierailumme syksyllä 1992 oli yksi sen aikakauden ikimuistoisimmista tapauksista. Huumorintajumme oli jo silloin sysimusta ja olimme ehtineet tajuta, ettei meidän kannata avata suutamme ihan joka paikassa. Sitten saavuimme Helsinkiin ja huomasimme iloksemme, että tämä pohjoinen kansa on veistetty samanlaisesta tummasta puusta. Suomi on ollut siitä asti suosikkimaitamme.
Jos mietit Paradise Lostin nykymeininkiä, mikä asia on muuttunut takavuosiin nähden eniten?
– Luultavasti oheistoiminta. Olen ollut nyt nelisen vuotta täysin ilman alkoholia. Päätöksen tekeminen oli helppoa, sillä se ikään kuin ulkoistettiin. Minulla oli vakavia ongelmia maksani kanssa ja tajusin, että juomisen pitää loppua. Nähtävästi se kannatti, sillä nykyään tunnen itseni terveemmäksi kuin koskaan aiemmin.
Lisää hyviä päätöksiä
Palataanpa sitten Ascensionin äärelle. Paradise Lostin tuttuja vahvuuksia viljelevä albumi ei syntynyt ilman tuskia, mutta aiemmin mainittu Icon toi onneksi helpotuksen – kolmisenkymmentä vuotta julkaisunsa jälkeen. Eikä Icon mahdollistanut vain Ascensionia vaan saattoi pelastaa koko yhtyeen. Ainakin tällä erää.
– Kirjoitin muutaman uuden kappaleen alkuvuodesta 2022. Kun sitten kuuntelin demoja kriittisellä korvalla, ne eivät herättäneet minkäänlaisia tuntemuksia. En yksinkertaisesti tuntenut sydänvereni makua. Ja jos Paradise Lostin musiikki on jonkinlaista huomaamattomasti ohi soljuvaa haaleaa vettä, se ei ole kovin hyvä juttu, Mackintosh tuhahtaa.
– Heitin aihiot roskakoriin ja päätin odottaa uutta inspiraationpuuskaa. Mietin toki sitäkin vaihtoehtoa, ettei sisältäni enää koskaan kumpua kyllin riipaisevaa Paradise Lostia. Se oli ikävä tunne.
Sitten kalentereita käännettiin uuden vuoden merkiksi.
– Joku sattui muistuttamaan, että Icon viettää kolmekymppisiä syksyllä 2023. Emme ole mitään juhlijatyyppejä, mutta tuo albumi on yksi merkkipaaluistamme, jonka myötä löysimme oman juttumme. Levyn tasavuosien juhlistaminen alkoikin tuntua hyvältä ajatukselta. No, seuraavaksi selvisi, ettemme omista Iconia, vaan kaikki oikeudet kansitaidetta myöten kuuluvat Sony-levymerkille. Mietittyämme eri vaihtoehtoja päätimme nauhoittaa biisimme uudelleen ja julkaista ne Icon 30 -otsikon alla.
Päätöksellä oli suotuisia seurauksia.
– Kun palasin vanhojen kappaleiden äärelle, kylmät väreet kulkivat pitkin kehoani. Yhtäkkiä muistin, miten tein musiikkia vähän yli kaksikymppisenä, ja se tuntui… ihanalta. Kun saimme Iconin 30-vuotisversion purkkiin, aloin kirjoittaa uusia biisejä saman tien. En kopioinut vanhoja ideoita, mutta tein sävellystyötä 90-luvun alkupuolen innoittamana. Toisin sanoen inspiroiduin omista tekosistani – jo hieman unohtuneista.
Mikä oli ensimmäinen uusi kappale?
– Hyvä kysymys. Olen nimittäin kiistellyt asiasta Nickin [Holmes, laulaja] kanssa viime aikoina tehdessämme haastatteluja, Mackintosh naurahtaa.
– Itse olen sitä mieltä, että Serpent on the Cross valmistui ensimmäisenä. Tai ainakin sen kantavat rakenteet. Muistan myös elävästi hetken, kun esittelin kappaleen Nickille. Kun hän oli kuunnellut aihiota aikansa, hän totesi sen olevan ”niin Paradise Lostia kuin Paradise Lost voi ikinä olla”. Sillä hetkellä pääni yläpuolelle syttyi lamppu ja naurahdin itsekin, että tämä taitaa tosiaan olla malliesimerkki siitä, mistä Paradise Lostissa on kysymys!
Mikä Nickin mielestä on Ascensionin vanhin biisi?
– Hän sanoo Lay a Wreath upon the Worldin avanneen pelin. Saatamme kumpikin muistaa väärin, mutta tämä on fakta: viimeksi mainittu on hieman totutusta poikkeavaa Paradise Lostia.
– Kappaleen akustisiin osuuksiin liittyy hauska tarina, Mackintosh jatkaa. – Olin kaikessa rauhassa kokkailemassa ja kitara makasi keittiön tuolilla. Yhtäkkiä päässäni välähti ja taltioin akustisen näppäilykuvion läppärille halvalla mikillä. Kun yritin myöhemmin äänittää saman jutun oikeassa studiossa, jotakin tuntui puuttuvan kerta toisensa jälkeen. Päätin sitten panna levylle alkuperäisen keittiönauhoituksen, ja sehän toimii karheassa epätäydellisyydessään hienosti. Eikä siinä kaikki: kappaleessa kuullaan myös entisen vaimoni Heather Thompsonin ääntä, ja myös nämä lauluosuudet purkitettiin keittiössä. Kyökissäni oli tuona päivänä jotakin goottilaista taikaa.
Löytyykö muiden Ascension-kappaleiden taustoilta erikoisia tarinoita?
– Kun työstimme Salvationia, Nick tuskaili lauluosuuksien kanssa. Hän oli sitä mieltä, että jotain oleellista puuttuu. Kysäisin, pyytäisimmekö Primordialin Alan Averillin biisin vierailijaksi. Nickin mielestä se oli hyvä idea ja soitin Alanille – joka on vanha ystävämme – saman tien. Hän vastasi: ”Olen nyt futismatsissa, mutta lähettäkää demo, niin hoidan homman!” Ei tainnut kulua kahta tuntia, kun sähköpostilaatikkoon kolahti hieno lauluraita, Mackintosh nauraa.
– Jos olisi pakko valita, sanoisin Salvationin olevan suosikkikappaleeni uudelta levyltä. Siinä on erityislaatuista tunnelmaa, josta en saa tarpeekseni.
Ei samoilla linjoilla
Erityinen on bändin kokoonpanoruljanssikin. Jos pysyvän rumpalin löytäminen on ollut Spinal Tapille hankalaa, samaan on törmännyt myös Paradise Lost. Greg Mackintosh, Nick Holmes, toinen kitaristi Aaron Aedy ja basisti Stephen Edmondson ovat muodostaneet Paradise Lostin kovan ytimen ensihenkäisystä saakka, mutta rumpalin paikka on ollut kovin tuulinen.
Ascensionin rytmityksistä vastaa Guido Montanarini, mutta kuinka ollakaan, hänet on jo ehditty vapauttaa tehtävistään. Tällä hetkellä Paradise Lostin takalinjoilla istuu Jeff Singer, joka soitti yhtyeessä jo vuosina 2004–08.
– Jos sessiojäsenet lasketaan, yhtyeessä on tainnut olla seitsemän tai kahdeksan rumpalia. Onhan se hieman kiusallista, ettei yksikään pannuttaja pysy meidän muiden… tahdissa.
Miksi Montanarini sai lähteä?
– Hän liittyi bändiin sessiorumpaliksi, kun Waltteri Väyrynen siirtyi Opethin riveihin. Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta pidemmän päälle homma ei enää toiminut. Muuta bändiä selvästi nuorempi italialainen oli yksinkertaisesti liian erilainen ihminen… Ihan esimerkkinä: me muut emme voi sietää minkäänlaista rocktähteilyä tai some- ja selfiekulttuuria, mutta Guido ei ollut ihan samoilla linjoilla.
– Mikä pahinta, myös soittamisen suhteen alkoi tulla sanomista, ja Guido työsti Ascensionin rumpuraitoja huomattavasti suunniteltua kauemmin. Loppujen lopuksi hän teki studiossa ihan hyvää jälkeä, mutta joku toinen rumpali olisi hoitanut homman huomattavasti rivakammin.
Vaikkapa Waltteri Väyrynen?
– Esimerkiksi. Kuten kaikki tietävät, hän on uskomattoman taitava ja pedantti muusikko, Mackintosh kehaisee.
– Ennen kuin Waltterista tuli Paradise Lostin jäsen, hän soitti toisessa yhtyeessäni Vallenfyressa. Jo niihin aikoihin tapasimme miettiä, että Waltterin siivet tulevat kantamaan todella pitkälle. Oli ihan selvää, että hänen kaltaisensa ilmiömäisen lahjakkuuden urasta tulee huikea.
Olitko pettynyt, kun Waltteri vaihtoi Opethin leiriin?
– Kieltämättä. Mutta sitä kesti vain hetken. Ymmärsin varsin pian, että Waltteri on paras mahdollinen rumpali Opethille ja Opeth paras mahdollinen bändi hänelle. Nykyään olen pelkästään iloinen, miten asiat menivät.
Nostetaan esiin toinenkin suomalaisnimi: Ville Juurikkala seisoi kameran takana, kun Paradise Lostista otettiin uusia promokuvia.
– Olen tykännyt Villen kuvista pitkään, Mackintosh avaa. – Hänen tyylinsä – värimaailma, kontrastit, sommittelu – miellyttää silmääni. Kun otimme häneen yhteyttä, pääsimme samalle aaltopituudelle pian. Sitten Ville saapui Englantiin ja aloimme räpsiä ruutuja.
Mackintosh jatkaa tavanneensa Juurikkalan ensimmäinen kerran jo vuosikausia sitten.
– Se oli niihin aikoihin, kun hengailimme Helsingissä toisen Villen – Valon – kanssa. Kuvaaja-Ville oli silloin varsin railakas tyyppi ja viina tuntui maistuvan. Nykyään hänen elämäntapansa on hyvin toisenlainen, ja käsittääkseni siihen kuuluu new age -henkisyyttä. Se ei ole ihan minun juttuni, mutta olen hemmetin iloinen, että Ville on löytänyt oman tiensä.
Paradise Lostin tie on ollut pitkä, ja bändin nelikymppiset ovat hiljalleen ovella. Vaikka ette olekaan juhlijatyyppejä, aiotteko silti muistaa itseänne vuonna 2028?
– Hiljalleen ovella? Jos minulta kysytään, merkkivuoteen vielä pitkä aika. Niin yhtye kuin sen jäsenetkin ehtivät kupsahtaa monta kertaa ennen sitä… Mutta jos olemme vielä 2028 voimissamme, lupaan, että nostamme itsellemme maljan – mitä luultavimmin ulkopuolisten katseiden ulottumattomissa, Mackintosh naurahtaa.
– Mutta kun nyt mietin asiaa tarkemmin, niin totta kai me juhlimme. Neljäkymmentä vuotta surua, kurjuutta ja kärsimystä ansaitsee sen!