Three Hearts Beast as One.
Tuollaisen kieltämättä osuvan sanaleikin Sweatmaster aikoi antaa nimeksi kolmannelle albumilleen. 19 vuoden takainen levy tunnetaan kuitenkin nimellä Animal.
Laulaja-basisti Sasu Mykkäsen, kitaristi Mikko Luukon ja rumpali Matti Kallion muodostama turkulainen rockyhtye aktivoitui keikoille runsaan vuosikymmenen tauon jälkeen 2022. Kun yhtye päätti palata myös levyttämään, hankalasti lausuttavaksi ja muistettavaksi todettu nimiehdokas nousi jälleen ehdolle.
Uuden albumin kansitaide, jossa kolme sydäntä sulautuu yhdeksi puhkuvaksi pedoksi, tehtiin vanhan nimiehdokkaan pohjalta.
– Mutta jälleen totesimme nimen liian koukeroiseksi ja kömpelöksi! Halusimme, että nimi on lyhyt ja ytimekäs, kuten levyn biisitkin, Kallio kertoo.
Kansikuva jäi, mutta uusi levy sai tiiviin nimen, joka ei jätä tilaa virheellisille vääntymille: More!
Nimi valikoitui kolmikon huomattua more-sanan toistuvan teksteissä halki levyn. Nimen voi tulkita myös lupauksena heille, jotka ovat odottaneet uutta materiaalia. Levyllä soi tunnistettava, rytmikkyydessään konstailematon mutta kekseliäs Sweatmaster, jota yhtyeeseen liitetyt määreet garage rock ja action rock eivät ole koskaan täysin kiteyttäneet.
Haastattelu turkulaisessa Bar Bristolissa on tuskin ehtinyt alkaa, kun soittolistalta kajahtaa Sharp Cut -debyytin (2002) avaava Hold It! Huvittava sattuma (?) korostaa, että uudessa materiaalissa on Sweatmasterin ydin vahvasti läsnä. Moren avaava Dirty Water on debyytin käynnistäjän sukua.
– En usko, että kukaan muu pystyisi tekemään Dirty Waterin kaltaista biisiä paremmin kuin me. Se kuulostaa vahvasti Sweatmasterilta. Mutta nyt kun Hold It! soi, niin kuuleehan sen, että kehitystäkin on tapahtunut, Mykkänen naurahtaa.
Uudella levyllä ei soita vanhoja konsteja toistamaan tyytyvä vaan vahvuuksistaan uudestaan innostunut ja niitä jalostava yhtye.
– Oli tosi hyvä, että me soitettiin muutamia keikkoja ennen kuin ruvettiin tekemään uusia biisejä. Livesoiton kautta huomattiin, mikä meidän jutun ydin onkaan, Kallio avaa.
Jo ensisinglenä julkaistu Destroyer kiteyttää, ettei Sweatmasterin identiteetti ole kateissa.
– Me oltiin siitä kaikki heti yhtä mieltä, että nyt ollaan ytimessä. Että tässä on nyt sekä jotain yksinkertaista että jotain uutta, Luukko sanoo.
– Destroyerissa on vanhaa Sweatmaster-energiaa, mutta ei me sellaista biisiä oltaisi aikoinaan osattu tehdä, Kallio lisää.
Ei kovin kauas
More! on juuri sellainen kuin on ajallisen etäisyyden ansiosta. Kolmikko ei pidä todennäköisenä, että uusi levy olisi muotoutunut nykyisen kaltaiseksi kovin pian Dig Up the Knifen (2010) jälkeen.
– Sasulle biisintekijänä on aina ollut selvää, ettei hän halua toistaa samaa uudestaan ja uudestaan. Vaikka meidän juttu kehittyi levy levyltä, me oltiin tietoisia raameistamme eikä haluttu venyttää niitä liikaa. Dig Up the Knifen jälkeen koimme venyttäneemme niitä niin paljon kuin pystyimme Sweatmaster-nimen alla, Kallio kertoo.
Animalin ja Dig Up the Knifen tunnelmaltaan seesteisemmät biisit joutuivat taistelemaan paikastaan keikkasetissä jo tuoreeltaan. Paluun tehtyään yhtye huomasi, etteivät ne istu edelleenkään helpolla osaksi sitä energiapurkausta, josta Sweatmaster-keikat tunnetaan.
– Tykkään ihan hitosti noiden levyjen biiseistä kuten Cut Up in Half ja Add One More Foe. Mutta meidät mielletään kirveellä veistetyksi garage rockiksi, tunnelmallisempi kama vaatisi oman bändinsä, Luukko toteaa.
”All seasons have to end / A new one must begin”. Lost Bootsin ainoaksi jääneen Come Cold, Come Wind -albumin (2016) nimikappaleen säkeet voi lukea jäähyväisinä Sweatmasterille. Kun Sweatmaster vaikeni neljän levyn jälkeen 2011, Kallio, Luukko ja Mykkänen eivät raaskineet lopettaa soittamista yhdessä. He perustivat TV-Resistorin Tomi Helomaan kanssa uuden yhtyeen, jonka tummemmat sävyt peilautuvat Dig Up the Knifeen.
– Ideani oli tehdä Lost Bootsilla jotain ihan muuta. Mutta eihän se musa lopulta niin kauas Sweatmasterista mennyt kuin halusin, Mykkänen myöntää.
Tänään Come Cold, Come Wind soi tunnistettavana osana jatkumoa, jonka viimeisin kiteytys on More! Ensimmäisenä uutena Sweatmaster-biisinä syntynyt Tail Down vie alakulossaan yhtyeen raja-alueiden tunnelmiin.
– Onkohan se neljäs vai viides versio Tail Downista, joka levylle päätyi? Kokeilimme ekaa versiota ensimmäisenä uutena biisinä keikoilla. Se kokeilu oli hyvä herätys, että työstämistähän se vielä vaatii. Joku tuli sanomaan keikan jälkeen, että ihan paska biisi, Mykkänen nauraa.
– Ja vielä Tavastialla, Luukko huomauttaa.
Selkeästi, voimalla
Haastatteluhetkellä puolet Moren kappaleista on saanut keikkakasteensa. Yhtyeen tavoitteena on, että jokainen levyn biisi löytää tiensä settiin.
– Keikat ovat lopulta se mittari, joka selkeyttää, miten biisi toimii. Koen, että biisi on valmis vasta kun se testataan livenä, Kallio sanoo.
Police Bastard on Sweatmasteria punkeimmillaan. Biisi on saanut keikoilla niin intoutuneen vastaanoton, että yhtye yllätti itsensäkin valitsemalla sen Moren kolmanneksi singleksi Destroyerin ja nimikappaleen perään.
Luukko nauraa olevansa Mykkäsen tekstien merkityksistä joskus aivan hakoteillä.
– Kuuntelin joskus 15–16-vuotiaana brittiläistä hardcorebändiä Doomia, jolla on legendaarinen seiskatuumainen Police Bastard. Ajattelin, että totta hitossa meidän biisi on kädenojennus heille. Mutta eihän Sasulla ollut mitään hajua Doomista!
– Tiesin, että Police Bastard on jokin legendaarinen punkjuttu, mutta luulin että se liittyy japanilaiseen hardcoreen, Mykkänen sanoo.
– Ja eihän sillä ole väliä, miten tekstin ymmärrät, kunhan se auttaa kanavoimaan energiaa biisiin keikoilla, Luukko painottaa.
Yhtyetoverit korostavat etenkin ulkomaisten Sweatmasterin ystävien hämmästelevän, miten vähälle huomiolle Mykkäsen ansiokkaat sanoitukset jäävät.
– En edes halua udella Sasulta teksteistä liiaksi, mutta olen huomannut, että melodioiden tunnelmat heijastuvat sanoihin. Jos taas biisi on kirveellä veistetty, sanatkin ovat enemmän siihen suuntaan, Kallio luonnehtii.
– Aikoinaan, kun oltiin Bruce Dickinsonin radiohaastattelussa, hän kehui Sasun lausuvan englantia paremmin kuin yksikään paikallisten bändien solisti. Sasu artikuloi niin, että laulu syöksyy kohti selkeästi mutta voimalla, Luukko sanoo.
Sweatmaster ei ole koskaan näyttäytynyt poliittisena bändinä, mutta Police Bastardin ohella We Take Allin ahneuden julistusta ja Eazyn rehentelyä kuunnellessa niiden tekstejä ei voi olla peilaamatta ympäröivään maailmantilanteeseen.
– Kuten musassa, myös sanoituksissa mulle on tärkeää, että niistä välittyy se, että olen tämän ikäinen mies tässä maailmanajassa – ainakin rivien välissä, ei suorana osoitteluna, Mykkänen toteaa.
Rivien väleihin ei piiloutunut debyyttilevyn I Am a Demon and I Love Rock ’N’ Roll -biisin Roky Erickson -kytkös. Myös uuden levyn nimibiisistä löytyy Erickson-viittaus, sanaton mutta selkeä: kertosäkeeseen kuljettava kitarakuvio tuo vahvasti mieleen Creature with the Atom Brainin.
– Olet ensimmäinen, joka on huomannut sen, Mykkänen tokaisee.
– Eihän Sasu huomannut sitä ensin itsekään! Mä ja Mikko bongattiin se. Ja todettiin bongattuamme, että sehän sopii hyvin, kun ollaan kumarrettu Rokylle aiemminkin, Kallio sanoo.