Kauko Röyhkän työhuoneella on hämärää ja hiljaista. Hän tarjoaa mustaa kahvia ja kyselee kuulumisia hiukan nuutuneen oloisena. Riku Mattila taas on yllättävän iloinen ja pirteä, vaikka haastattelutällit on sovittu aamukymmeneksi.
Nämä miehet tekevät musiikkia yhdessä, mutta katsovat sitä eri kulmista. Kitaristi, tuottaja ja biisintekijä Mattila on työskennellyt pitkään levy-yhtiöissä ja tarkastelee asiaa alan muuttuvien lainalaisuuksien kautta. Röyhkä taas on laulaja-lauluntekijä ja kirjailija, joka näkee kaiken vapaan taiteilijan vinkkelistä ja ikuisen ulkopuolisen asemasta.
Yhdessä he muodostavat kiinnostavan yhtälön, josta syntyy hienoa musiikkia – aivan liian harvoin, tosin. Kaksikko soitti kimpassa 1980-luvun alkupuolen, ja tällä vuosituhannella on syntynyt kolme yhteistä albumia. Kauko Röyhkä & Riku Mattila ilmestyi vuonna 2008 ja Kaksi lensi tuulen mukaan 2011. Meidät pelastaa vain rakkaus on loppukesän 2025 satoa.
Röyhkän ja Mattilan kolmannen yhteislevyn ensimmäinen single Marraskuun kulkija ilmestyi albumin julkaisuun nähden aivan liian kauan sitten, loppuvuodesta 2021. Mattila myöntää tehneensä virheen.
– Rupesin keulimaan. Mietin, että laitetaan nyt jotain ulos, että saadaan homma käyntiin. Se oli ihan turhaa. Olisi kannattanut vain jatkaa albumin tekemistä ja julkaista biisi vasta sitten, kun koko levy on valmis.
Biisin julkaiseminen ei olisi ollut turhaa, jos se olisi alkanut soida radioissa. Single ei kuitenkaan päässyt minkään kanavan rotaatioon ja sen ilmestymisen huomasivat vain kovan linjan Kauko-fanit. Vielä Kaksi lensi tuulen mukaan -levyn aikaan tilanne oli toisenlainen, mutta siitä on ikuisuus.
– Mä tiesin kyllä, että maailma oli muuttunut, koska seuraan alaa tarkkaan, Mattila huokaa. – Mutta omaa musaa tehdessä menee sellaiseen toiviotilaan, että joo, olen ulkopuolinen, mutta ehkä pääsen silti messiin. Kun Marraskuun kulkija ei mennyt mihinkään, kynä putosi pöydälle.
Röyhkä sanoo, että hänelle kappaleen kohtalo ei tullut yllätyksenä. Hän ei tee kaikkea omaa musiikkiaan enää yleiseen jakeluun, koska siitä ei ole hyötyä.
– Olen menettänyt toivoni kaupallisiin systeemeihin. Tiedän, että kun julkaisen biisin, se ei varmasti soi radiossa tai myy paljoakaan. Mulla on oma sisäpiirisysteemi, eräänlainen salaseura, johon voi liittyä ja jonka kautta julkaisen omia levyjäni. Teen albumini suoraan hardcorefaneilleni, ihmisille, jotka ovat valmiita ostamaan niitä. Kauppoihin tai medialle niitä ei toimiteta.
Mietittekö hetkeäkään, että uuden Röyhkä/Mattila-albuminkin voisi julkaista vain Kaukon sisäpiirille?
– No ei vitussa, Mattila sanoo.
– Minusta se on ihan älytön systeemi. Mutta jos Kauko haluaa sellaista touhuta, se on ihan ok. Jokainen tekee mitä haluaa. Meidän levy on kuitenkin tarkoitettu kaikille, ja mulle kelpaa kaikenlainen vastaanotto. Marraskuun kulkijan kohdalla odotin liikaa, mutta enää en odota mitään.
– Teen musan puitteissa niin paljon kaikenlaista duunia, että mulle oli olennaista tajuta, että tämä on harrastus, Mattila jatkaa. – Sen sisäistettyäni oli helpompi kelata koko juttua. Harrastaja on amatööri, ja sana amatööri tulee sanasta l’amour. Rakkaus.
Röyhkä pohtii, ettei hänenkään tarvitse tai edes kannata suunnata kaikkea tekemäänsä pienelle piirille.
– Välillä on hyvä tehdä tällainen normaali julkaisu. Mutta en voi tehdä pelkästään tätä. Olen tuottelias musiikintekijä, enkä voi odottaa loputtomiin, milloin me tehdään Rikun kanssa seuraava yhteislevy. Mullahan loppuu elämä ennen sitä. Nytkin meni neljätoista vuotta edellisestä.
Se, että albumien välissä kului paljon aikaa, ei johtunut ainakaan materiaalin puutteesta. Useimmiten Röyhkän ja Mattilan yhteiset kappaleet lähtevät rakentumaan Kaukon aihioista, joita on jumalattomasti.
– Me tehdään tätä niin, että ensin mä annan Rikulle kaikki demot. Hän saa valita biisit ja muokata niitä haluamallaan tavalla. Välillä se on vähän väkinäistä, mutta välillä se onnistuu. Silloin tällöin jokin juttu alkaa toimia niin, että se tyydyttää meitä molempia, Röyhkä sanoo.
Kaukon kohdalla ”kaikki demot” ei ole mikään vähäinen määrä. Mattila kertoo, että hänellä on tälläkin hetkellä tietokoneellaan 270 Röyhkän biisiä tai luonnosta.
– Isoin työ on saada tekstit sellaisiksi, että minäkin voin uskoa niihin. Todellakin puutun myös sanoituksiin, Mattila sanoo. – Mehän juteltiin matkan varrella paljon siitä, mistä kuusikymppisenä voi laulaa. Et voi tehdä enää Pauliina, rantatyttöä [2002]. Sehän olisi irvokasta.
– Voisin mä semmoisenkin tehdä, Kauko sanoo kohauttaen olkiaan.
– Mua ei haittaa olla irvokas.
– Mutta mä en usko sellaiseen, Riku täsmentää. – Ja kun me tehdään musaa kimpassa, mä haastan sua siinä asiassa. Juuri tällaisen prosessin kautta löytyi meidän kolmannen levyn juoni. Jaan tuotantoprosessin mielessäni eri osiin. Tämä haastamisosuus, jota kutsutaan A&R:ksi, on niistä oleellisin. Teen tätä samaa duunia monien muidenkin artistien kanssa.
Mattila lisää, että kun biisit on valittu, levy on periaatteessa valmis. Niiden toteuttaminen ja tuottaminen on enää vain valmistamista. Röyhkän demot saattavat olla hyvin luonnosmaisia, mutta niistä löytyy aina kappaleen ydin.
– Kuppainenkin demo voi sisältää kokonaisen vision. Esimerkiksi Missä kaikki ovat? -biisin demossa oli hoodoomeininki valmiina. Hukkasin jotakin metsiin -biisissä oli hauskankuuloinen taustakuoro, joka vastaa päälauluun. Molemmat osuudet laulaa Kake itse, mikä on aivan oleellista biisin perusidean kannalta. Levyllä on myös biisejä, jotka me sävellettiin kimpassa. Kohti jumalaa on sellainen, samoin Sinä hymyilit mulle.
Tässä haetaan henkisyyttä
Meidät pelastaa vain rakkaus -levyn sanoituksista nousee esiin toisiinsa kietoutuvia teemoja. Avainasioita ovat luonto sekä jonkin menettäminen ja tavoittelu. Joskus toivo sulaa käsiin kuin ”suklaa-Jeesus”, mutta aina on mentävä eteenpäin.
– Mainitsemani Kaukon haastamisen kautta muotoutui tiettyjä teemoja, Mattila sanoo. – Mulle tällä levyllä on parasta juuri ne diipit kelat. Siihen liittyy luonto ja uskominen. Siis ei uskonto vaan uskominen, sellainen animistinen viesti. Usko mihin tahansa, kunhan uskot johonkin etkä jää kyyniseksi nihilistiksi.
– Tässä haetaan jonkinlaista henkisyyttä, Röyhkä jatkaa. – Moni alkaa tutkia Raamattua tai paukuttaa noitarumpua tai hakea stimulanteista syvempiä juttuja. Mä uskon edelleen musiikkiin ja kirjoittamiseen. Olen sen verran naiivi tyyppi, että uskon voivani löytää niiden kautta vielä jotakin.
Se on vaatinut etsimistä. Meidät pelastaa vain rakkaus ei siinnyt luomisen pyhästä hengestä, vaan sen eteen nähtiin vaivaa.
– Oli siinä hierominen, Mattila sanoo. – Kappaleista tehtiin tosi monta eri versiota. Piti miettiä, kuka on biisin kertoja ja millaisista jutuista se laulaa. Kaukolta tulee paljon tekstiä, ja jokaisen biisin tekeminen oli kiven veistämistä pieni siru kerrallaan. Se oli elokuu, en tosin muista minkä vuoden, kun mulle lopulta selkiytyi, että nyt tässä hommassa alkaa olla jotain juonta.
– Olin aika hämmästynyt, kun kuuntelin valmista levyä, Röyhkä sanoo. – Edellisestä kuuntelusta oli mennyt pitkään, enkä oikein enää muistanut, mitä kaikkea sinne oli tulossa. Biiseissä on hyvin pitkälle vietyjä ajatuksia lyhyissä muodoissa. Jokaisesta biisistä voisi kirjoittaa romaanin. Ehkä kirjoitankin vaikka Invalidin tyttärestä.
Kyseinen kappale on levyn vanhinta materiaalia. Se oli ehdolla jo ensimmäiselle Röyhkä/Mattila-levylle ja kuului kaksikon duokeikkojen settiin 2000-luvun alkuvuosina. Hukkasin jotakin metsiin -kappaleen innoittajana taas toimi saksalaisen Sibylle Baierin kappale I Lost Something in the Hills.
– Mä kuuntelen musaa koko ajan, luen englantilaisia rocklehtiä ja yritän seurata inspiroivia juttuja, Röyhkä kertoo. – Jonkin lehden mukana tuli cd, jossa oli tuo Sibylle Baierin biisi. Se sai minut ajattelemaan nuoruuttani ja sitä, miten paljon kuljin Lapin metsissä paikallisten poikien kanssa. Meillä oli jokin käsittämätön yhteinen juttu. Olen ajatellut sitä paljon ja yrittänyt tavoittaa juttua uudelleen, mutta se on vanhemmalla iällä paljon vaikeampaa. Siitä syntyi Hukkasin jotakin metsiin.
Joitakin biisejä tehdessään Röyhkä ja Mattila havaitsivat lähestyvänsä soft rockia.
– Olen ostellut viime aikoina kierrätyskeskuksista 1970-luvun viihdelevyjä. Mantovania, James Lastia, Ray Conniff Orchestraa… Niillä on tuttuja biisejä, joita aikoinaan inhosin ja jotka sitten unohdin. Ilmestyessään ne olivat mulle liian lällyjä, mutta nyt ne kuulostivat yllättävän tuoreilta, Röyhkä sanoo.
Yksi kappaleista oli Conniffin versio Chicagon kauniista If You Leave Me Now’sta.
– Me kuunneltiin sitä Rikun kanssa ja pohdittiin, että mekin voitaisiin tehdä tällainen kappale. Hyvä sävellys, jollaisia kuulee popmusiikissa nykyään harvemmin, Röyhkä jatkaa. – Alettiin hakea sopivia, hienostuneen kuuloisia sointuja. Syntyi biisi nimeltä Sinä hymyilit mulle. Se on selkeästi soft rockia, mutta on levyllä muutakin.
– Joo, aika paljonkin muuta. Biiseissä on variaatiota, Mattila sanoo. – Sinä hymyilit mulle -kappaleessa on kiva köyhän miehen Steely Dan -viba. Halusin tehdä siitä mahdollisimman viihdyttävän ja puhtaan. Monessa muussakin levyn kappaleessa on tiettyä puhtautta. Yksinkertaisen mutta kuuntelukelpoisen viihteen tekeminen on kaikkein vaikeinta. Mua alkoi naurattaa, kun tajusin, että Sinä hymyilit mulle on trendikäs biisi. Sehän on niin sanottua yacht rockia.
– Yacht rock on ollut ihmisten huulilla, mitä nyt netistä olen seurannut, Röyhkä sanoo. – Monet artistit eivät tykkää, jos heidän musiikkiaan sanoo yacht rockiksi. Sellaisilla levyillä paljon soittanut kitaristi Steve Lukather esimerkiksi kimpaantui siitä jossain haastattelussa: ”Where’s my fucking yacht?”
Me graindattiin saatanasti
Röyhkä ja Mattila eivät ole asioista aina samaa mieltä, mutta se ei näytä olevan heille mikään ongelma. Heidän suhteestaan ei aisti sellaista hevonpaskaa kuin ihmisten väliltä usein. He eivät selvästikään pelkää loukkaavansa toisiaan, kun taas joidenkin on pakko pitää toisensa hyvällä päällä pystyäkseen työskentelemään yhdessä.
– Me puhutaan toisillemme suoraan. Haastan Kaukoa siinä missä muitakin artisteja, joiden kanssa teen töitä. Meidän tapamme puhua toisillemme tulee kuitenkin niin helvetin kaukaa, että se on tosi suorasukaista, Mattila sanoo.
Röyhkä kommentoi somessa suhdettaan Mattilaan sanoilla ”45 vuotta ystävyyttä”. Siihen se varmaankin kiteytyy. Ajan uurtamaan syvyyteen.
– Riku oli kiinnostunut jo ensimmäisestä bändistäni, siis siitä Nartusta, jonka perustin Oulussa, Röyhkä sanoo. – Me tavattiin ekan kerran, kun olin Tuomari Nurmion lämppärinä ja Riku tuli kirjoittamaan keikasta arvostelun.
Mattila muistelee menneensä lukioikäisenä sanomalehti Kalevan kulttuuritoimitukseen sanomaan suorat sanat.
– Sanoin toimituspäällikölle, että teidän musajutut on surkeita, voisinko minä alkaa tehdä niitä. Tyyppi nyrpisteli aikansa ja pyysi sitten tekemään näytejutun. Niin musta tuli Kalevan näsäviisas musakirjoittaja. Menin Nurmion keikalle ja kuuntelin lämppäriä, joka oli siis Kaukon bändi, ja ajattelin, että oho. Siinä kuului jo Kaukon ylivoimainen laatu tekstintekijänä. Menin takahuoneeseen ja sanoin Kaukolle, että sä olet tosi hyvä, mutta sun bändi on tosi huono.
– Mikä piti paikkansa, Röyhkä jatkaa. – Riku on tyyppi, joka hiffaa asiat ennen muita. En saanut bändiini hyviä soittajia, koska kaikki pitivät musiikkiani liian omituisena. Mutta ehkä siitäkin bändistä olisi voinut tulla sinnikkäällä työllä jotakin. Tulihan toisesta saman aikakauden huonosti soittaneesta bändistä Matti Mätä & SS:stäkin 22-Pistepirkko.
Samana ensitapaamisen iltana Röyhkästä ja Mattilasta otettiin ensimmäinen yhteiskuva, joka on vilahdellut viime aikoina Röyhkän somekanavilla. Seuraavan kerran kaksikko kohtasi Turussa.
– Olin käymässä isäni luona, ja Kauko oli muuttanut Turkuun opiskelemaan. Me törmättiin Ratsian keikalla, jolloin kävi ilmi, että isä ja Kauko asuivat 400 metrin päässä toisistaan. Silloin alkoi yhteisen tekemisen juoniminen, Mattila sanoo.
Siihen saakka Mattila oli soittanut rockia Ramblersissä, jonka ensimmäinen albumi We Don’t Mind Rockin’ Tonite ilmestyi vuonna 1979.
– Se oli sellaista englanninkielistä pubirockia, rokkaavaa musiikkia tanssilavoille. Riku ei halunnut jäädä siihen juttuun pidemmäksi aikaa. Mulla oli biisejä, ja me alettiin tehdä yhdessä suomenkielistä musiikkia. Se tuntui minusta älyttömältä, koska Ramblersin soittajat olivat just tehneet levyn blueslegenda Champion Jack Dupreen kanssa. Seuraava artisti, jonka kanssa Riku ja rumpali Heikki Tikka soittivat, olin minä, Röyhkä nauraa.
Kauko Röyhkän ensimmäisen albumin, vuonna 1980 ilmestyneen Steppaillen-levyn, tekemisen rahoitti oululainen keikkamyyjä ja manageri Antti Porkka. Studiosessiot hoidettiin parissa päivässä ja pienellä kokoonpanolla.
– Me ei tuotu Kaukon juttuun mitään hirveän omaperäistä tai supervahvaa näkemystä. Me vain soitettiin ne biisit. Steppaillen-levyn aikaan minä olin kitarassa, Heikki Tikka rummuissa ja Kauko laulussa ja bassossa, Mattila sanoo.
Mattilasta tämä alkuaika oli ”tosi kivaa” ja ”todellista koulutusta”. Röyhkä muistaa sen olleen ”aika repivää”.
– Ensimmäinen levy, ensimmäinen kirja ja julkisuus tulivat yhtä aikaa. YYA-Suomessa oli sellaisia asenteita, että naistenlehtiin ei saanut antaa haastatteluja. Ajattelin, että voinhan minä Annaan antaa, kun äidille tulee kotiin se lehti, ja sitten mua pidettiin tyrkkynä. Toimittaja Tero Liete sanoi mulle, että ”se sun eka levyhän oli sellainen naistenlehtilevy” – siis se kahdessa ja puolessa päivässä levytetty, aivan vitun anarkistinen omakustannemasteri. Alku oli aika helvetin hyytävä. Tuli jäävettä niskaan.
– Mutta pitää muistaa, että kyllähän sä sitä kerjäsitkin. Halusit olla räävitön ja ärsyttävä, eräänlainen klovni, Mattila huomauttaa. – Suomessa on myös sellainen asenne, että saisi tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan. Mutta Kauko on aina ollut kova luu. Se on vienyt pitkälle. Ei ehkä korkealle, mutta pitkälle.
– Joo, ei mulla ole valittamista. Mutta onhan tämä ollut välillä aika rankkaa. Varsinkin, kun en ole ollut koskaan kovin varovainen tai puheitani miettivä tyyppi. Olen antanut palaa, ja se on kostautunut. Mutta se kuuluu mun artistipersoonaan.
Ensimmäisen levyn jälkeen kokoonpano laajeni. Kauko Röyhkä & Narttu levytti albumit Uusia tansseja (1981) ja Mikki Hiiren myöhemmät vaiheet (1982). Viimeksi mainitusta Röyhkä ja Mattila eivät juurikaan pidä. Itse asiassa Kauko kuvailee sitä ”kaikista tekeleistään huonoimmaksi”.
– Mun ekojen levyjen sanoitukset olivat välillä tekorajuja. Mikki Hiiren myöhemmät vaiheet -levylläkin on silti faninsa. Aina kun paskannan omaan pesääni haukkumalla sitä netissä, levyn diggarit syöksyvät paikalle puolustamaan, Röyhkä sanoo.
– Se on paska levy, mutta tehty intensiivisesti, Mattila määrittää.
– Vaikea kuvitella, että joku oikeasti tykkäisi siitä, mutta jos näin on, sen intensiteetti varmaan miellyttää. Mutta yhtä kaikki, sen jälkeen me jouduttiin puntaroimaan asiamme uudestaan.
– Törmään joskus nuoriin musiikintekijöihin, jotka haluaisivat päästä suoraan isoihin geimeihin. Se tuo aina mieleen, kuinka saatanasti me graindattiin silloin alussa, ja miten palkitsevalta tuntui, kun me otettiin homma omiin käsiimme ja se alkoi toimia.
Tuuli muuttui suotuisaksi levyillä Onnenpäivä (1983), Lauralle (1984) ja Maa on voimaa (1985). Röyhkää alettiin arvostaa biisintekijänä ja Narttua bändinä. Kaukon mielestä suksee johtui lähinnä siitä, että kolmea ensimmäistä albumia leimanneet liiallinen nokkeluus, yliyrittäminen ja keikarointi jätettiin pois.
Mattila jätti Nartun Maa on voimaa -levyn jälkeen, mutta yhteys Röyhkään ei katkennut kokonaan: hän esimerkiksi tuotti tämän Rock’n’roll-klisee-albumin vuonna 1999. Vuosikymmeniä myöhemmin Mattila sanoo, että tilanne on nyt vähän samankaltainen kuin Onnenpäivää tehdessä.
– Meidät pelastaa vain rakkaus on tehty vähän samanlaisessa tilanteessa. Taaskaan meitä ei tavallaan ole edes olemassa. Me ollaan oltu poissa niin kauan, että meillä ei ole statusta, joka saisi yleisön kuuntelemaan meitä. Monet tekevät puolivillaista musiikkia luottaen valmiiseen statukseensa. Koska me ei voida tehdä niin, on todella tärkeää, että musiikki on tosi hyvää.
Mitä me oikein halutaan?
Maailman tuulet kääntyvät nopeasti, mutta koskeeko se sittenkään Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan kaltaisia tekijöitä? Onhan heillä yhteinen status, joka muodostuu kasarin alkupuolen Nartusta ja myöhemmistä yhteisalbumeista. Moni kuuntelee Meidät pelastaa vain rakkaus -levyä nimenomaan tuota taustaa vasten, eivätkä artistit itsekään ole irti omasta historiastaan.
– Mulle tämä on selkeästi jatkoa noille ajoille. Levyllä on jopa viittauksia tiettyihin tosi vanhoihin juttuihin. Siinä on faneille tekemistä, kun bongaavat niitä, Mattila hymyilee.
– Mulle tämä on jatkoa kaikelle, mitä olen tehnyt tätä ennen. Se on kuin helminauha. Jos tämä on paluuta johonkin, niin hyvään vanhanaikaiseen biisintekemiseen, Röyhkä sanoo. – Varmaan ne ihmiset, jotka ovat tykänneet vaikka Lauralle-levystä, voivat tykätä tästäkin.
– Ihan varmasti, Mattila sanoo.
– On kuitenkin oma haasteensa saada vanhat kuulijat kuuntelemaan uusia biisejä.
– Ei mulla ole sellaista. Multa on totuttu odottamaan änkyräasennetta, minkä ansiosta voin tehdä mitä huvittaa. On tietynlainen etuoikeus, ettei ole sellaista painetta, Kauko sanoo.
Vakiintuneen aseman puuttuminen näkyy siinä, miten Marraskuun kulkijalle kävi. Syvällinen ja kaunis kappale haihtui ilmaan niin nopeasti, että on helpottavaa huomata sen olevan mukana uudella albumilla. Mattilan ja Röyhkän status on taiteellista, ei kaupallista laatua. Se on hyvä juttu musiikintekemisen näkökulmasta.
– Kaupallinen maailma on niin rankka, että usein äänitteet ikään kuin vain suoritetaan valmiiksi, mikä ei ole hauskaa tekijöiden kannalta. Mä taas hieroin näitä biisejä aivan kaikessa rauhassa, Mattila sanoo.
– Levytysprosessi oli sellaista loputonta kahvittelua. Me oltiin keittiönpöydän ääressä enemmän kuin studiossa. Kartoitettiin asioita puhumalla siitä, missä me ollaan, minkälaisessa maailmassa. Välillä jopa mietittiin, että julkaistaisiin meidän keskusteluja, Röyhkä sanoo.
Nuo keskustelut olisivat kiinnostavia samasta syystä kuin tämä haastattelutilannekin. Yhtäältä päähenkilöt ovat läheisiä toisilleen, toisaalta he katselevat toistensa maailmoja kaukaa.
– Sulla on, Kauko, hyvä kupla. Se on pieni mutta olemassa. Sulla on seuraajia ja sä teet keikkoja. Maailma on muuttunut totaalisesti, eikä sua edes kiinnosta mennä siihen mukaan. Indieartistien olisi hyvä ymmärtää, että heidän juttunsa ei välttämättä breikkaa isosti, mutta se voi kantaa pitkälle, Mattila sanoo.
– Rikussa on se hauska piirre, että vaikka se on tehnyt isoille levy-yhtiöille isoja juttuja kovapalkkaisena tuottajana, se on aina halunnut tehdä myös epäkaupallista musiikkia. Riku varmaan halusi alkaa soittaa taas kanssani, että saisi palata juurilleen, Röyhkä arvelee.
– Ilman muuta. Kun me aikoinaan aloitettiin Röyhkä/Mattila-juttu, olin aika puutunut musabisneksen kuolemanvakavaan ammattimaisuuteen. Sen tähden lähdin poiskin major label -kuvioista 2010-luvulla.
Musiikkiala alkoi muuttua 1990-luvulla, ja tällä vuosituhannella kuvio on mullistunut. Perinteisestä levy-yhtiön ideasta on siirrytty toisenlaiseen tekemiseen, eräänlaiseen pikavoittobisnekseen. Mattila sanoo, että tietyt vanhat periaatteet ovat silti vaalimisen arvoisia.
– Minusta on edelleen hyvä bisnesidea kehitellä tuotteita, joiden ei ole tarkoituskaan myydä paljon. Tavaraa, jossa originellius on itseisarvo. Sellainen ajattelu on kadonnut major-kuvioista kokonaan. Tämä meidän musiikki on sellaista. Ja tässä on se hyvä puoli, että saan itsekin soittaa.
Kauko Röyhkä on 66-vuotias, ja Riku Mattila täyttää syksyllä 65. Kummallakaan ei olisi mitään hitin syntymistä vastaan, mutta tässä vaiheessa tietä tekemisen pointti löytyy jostakin aivan muualta.
– Me ollaan Rikun kanssa saavutettu oikeastaan kaikki, Röyhkä sanoo. – Me on saatu tehdä musiikkia ja olla vapaita. Kuusikymppisinä ukkoina meidän täytyy miettiä vielä uudestaan, mitä me oikein halutaan. Kun tulee ikää, moni alkaa miettiä vanhoja juttuja ja esiintyä nostalgia-aktina. Sekin on tavallaan ok, teen sitä itsekin osittain. Mutta mulle on hirveän tärkeää tehdä myös uutta kamaa ja löytää uusia juttuja. Se pitää elämän ja kaiken mielenkiintoisena mulle itselleni. En halua tylsistyä. Mieluummin mietin, mihin voisin vielä mennä.
Karjalaisilla on siitä sanonta: ”Eteenpäin elävän mieli, kuollut taakse katsokoon.” Mutta jos Mattilalta kysytään, ainakaan keikoille ei mennä mielellään.
– Siinä on niin helvetinmoinen homma, kitaristi huokaa. – Mutta jos kysyntää syntyy, jotain täsmäkeikkoja voisi harkita.
Röyhkä soittaa edelleen paljon keikkoja eri kokoonpanoilla ja konsepteilla. Niin hänen täytyykin tehdä, sillä vuosikymmenet vapaana taiteilijana eivät ole tuoneet taloudellista turvaa.
– Taiteilijoiden ja sisällöntuottajien asema heikkenee koko ajan. Ensin menivät radiosoitot, sitten festarikeikat, sitten levymyyntitulot. Kirjallisuus tuotti aiemmin puolet tuloistani, nyt vain viidesosan tai vähemmän. Apurahat ovat kuivuneet täysin, ja kustantajilta ei paljon tule. Tällä hetkellä kirjoitan eräälle yksityishenkilölle elämäkertaa, koska siitä maksetaan mulle kunnolla.
Mitenkäs taiteilijaeläke? Oletko hakenut?
– Joo, joka vuosi, mutta ei mulle anneta sitä, Röyhkä vastaa.
– Jos sulla on liian isot tulot? Mattila virnistää.
– Hah! Missä ne rahat on? Where’s my yacht!?