Missä Matti Johannes Koivu on ollut? Laulaja-lauluntekijän uutta musiikkia odotelleet levittelivät käsiään tämän arvoituksen äärellä yli puoli vuosikymmentä. Isoja asioita akustisen folkin muotoon pakannut Luonnos-albumi ilmestyi kesällä 2019. Siis ennen koronaa, hyvänen aika sentään.
Juuri nyt miehen sijainti on täysin selvillä. Koivu istuu lasiseinäisessä kalliolaisessa kahvilassa samassa pöydässä kanssani ja juo pullosta sitruunasoodaa. Hän kertoo asuneensa pitkään ihan kulman takana ja sanoo, että on kiva tulla piipahtamaan vanhoilla kulmilla.
Puhe asuinpaikoista johtaa havaintoon, että olemme asuneet samaan aikaan Turussa, ja että Koivu on ollut töissä kapakoissa, joissa tapasin istua. Silloin elettiin 2000-luvun alkua, aikaa ennen Koivun Ultramariini-yhtyeen levytysuraa. Baaritiskin molemmin puolin seisseet nuoret miehet eivät voineet aavistaa, että tapaisivat seuraavan kerran keski-ikäisinä, toisissa merkeissä ja toisenlaisessa maailmassa.
Sellaista elämä saattaa olla, jos se vain jatkuu riittävän pitkään. Myöhemmin käy ilmi, että nämäkin ajatukset liittyvät omalla tavallaan Koivun uuteen sooloalbumiin, jonka nimi on Pojanpoika.
Mutta niin, missä Matti Johannes Koivu on ollut? Hänen kahdeksan ensimmäistä soololevyään ilmestyivät vuoden tai parin välein, mutta sitten tuli hiljaista.
– En suunnitellut pitäväni näin pitkää levytystaukoa. Asiat vain menivät tällä tavalla. En missään vaiheessa lopettanut musiikin tekemistä, mutta halusin kyllä laajentaa sitä, mitä teen. Vuonna 2016 aloin tehdä [Soundistakin tutun] Hannu Linkolan ja muun työryhmän kanssa Ylelle historiasarjaa, radiodokkareita modernin Suomen historiasta. Niissä oli paljon tekemistä, tutkimista, haastattelemista ja äänisuunnittelemista.
Koivun radioesseet Tulevaisuuden historia (2017), Oikeudenmukaisuuden historia (2018) ja Keskeneräisyyden historia (2019) löytyvät edelleen Yle Areenasta. Niin löytyy myös ohjelma nimeltä Yle, digikumous ja sinä (2021).
– Yle palkkasi mut vuodeksi tutkimaan omaa digitalisoitumistaan. Yleisradio täytti 95 vuotta ja kirjoitin juhlasarjaa siitä, mitä siellä tehtiin vuosina 1995–2005. Sitä ei ollut kukaan ennen tutkinut.
Mittavien radioprojektien lisäksi Koivu kirjoitti tietokirjan. Merenkulkijoiden hyvinvointityötä käsittelevä Soita, kirjoita, käy talossa! – merimiespalveluiden historia 1870–2020 ilmestyi vuonna 2023.
– Sitäkään aihetta ei ollut koskaan ennen tutkittu, ja työ oli iso. Mutta hyvä kirja siitä tuli. Tutkiminen, kirjoittaminen ja ajatteleminen on sairaan kivaa, ja juuri siksi olen hakeutunut kaikkien näiden juttujen pariin. Nämä ovat olleet kokonaisvaltaista työtä, syväluotaavia historiaan liittyviä projekteja. Rakastan historiaa. Se on ollut mulle tosi tärkeä asia pikkulapsesta asti.
Historia on kiinnostanut Koivua niin paljon, että hän on valmistunut maisteriksi kulttuuri- ja aatehistoriasta. Hänellä on historian ja yhteiskuntaopin opettajan pätevyys ja työpaikka helsinkiläisessä lukiossa. Hän huomauttaa, etteivät hänen kiinnostuksenkohteensa ole lopulta kaukana toisistaan. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että hän on kiinnostunut ihmisistä.
– Ohjelman suunnitteleminen, kirjan kirjoittaminen ja laulujen tekeminen ovat tavallaan samaa asiaa, kirjoittamista ja ajattelemista. Teen tuota kaikkea työhuoneellani, joka on täynnä soittimia. Radiosarjan jakso voi kestää 48 minuuttia ja biisi neljä minuuttia, mutta molemmat ovat aikajanoja, joilla kerrotaan jokin juttu. Ja kumpikin on mysteeri, jonka aikana tapahtuu jotakin, jota en osaa selittää.
Innostusta etsimässä
Muut projektit eivät olleet ainoa syy sille, että Luonnoksen ja Pojanpojan välissä vieri melkein seitsemän vuotta. Niin kävi suhteessa siihen, mitä aiemmin oli tapahtunut.
Matti Johannes Koivun ensimmäinen levyttänyt yhtye oli hämeenlinnalainen Sairio Shoreline Pathway, sumuisen surumielistä elektrofolkia soittanut bändi, jonka ensimmäinen ep Enne ilmestyi vuonna 2002. Hän kertoo tehneensä siitä lähtien ”koko ajan jotain levyä”. Vaikka toisin voisi luulla, kokemus ei ole muuttanut hommaa helpommaksi.
– Kun aikaa on kulunut paljon, ei ole yksinkertaista innostua uuden musiikin tekemisestä. Korona-aikana soitin ja tein lauluja, ja lopulta kävi niin, etten enää arvostanut omia ideoitani lainkaan. Jos oma ajatus uudesta laulusta on, että ”taas tällainen”, ei kannata tehdä levyä. Jos on mahdollisuus tehdä jotakin muuta, on hyvä antaa ajan kulua. Kun sitten aloin tehdä radioon satasivuisia käsikirjoituksia, musiikki jäi sivuun, mikä oli hyvä asia. Muutenhan musiikki on minulle pakkomielle, jota en saa pois mielestäni.
Pitäisi varmaan sanoa, että musiikki jäi sivummalle eikä sivuun, koska Koivu ei missään vaiheessa lopettanut biisien kirjoittamista.
– Olen kyllä tehnyt musiikkia koko ajan. Olen kirjoittanut lauluja ja laatinut erilaisia konsepteja. Olen myös tehnyt hirveän määrän soittolistoja, jotka olisivat voineet olla ennen tätä levyjä. Ne vain eivät olleet mielestäni tarpeeksi hyviä.
Kun haluaa tehdä musiikkia, johon uskoo itse täysillä, aika hyvä ja ihan jees eivät riitä.
– Musiikki on mulle älyttömän tärkeää, enkä halua tehdä siitä itselleni vääränlaista asiaa. En ole Suomen suosituin artisti, enkä edes halua tehdä musiikkia niin, että kaikki elantoni tulisi siitä. Siitäkin on kokemusta, elin nimittäin musiikilla kymmenen vuotta. Mutta minun täytyy olla kaikista uusista kappaleistani todella innoissani. Eihän tässä ole muuten mitään järkeä.
Koivun yhdeksäs sooloalbumi lähti rakentumaan, koska tapahtui se välttämätön: artisti ihastui uuteen musiikkiinsa.
– Yhtenä päivänä vain istuin työhuoneellani Herttoniemessä soittamassa pianoa ja huomasin tekeväni ihan mahtavaa laulua. Soitin viisi tuntia ja sain sen valmiiksi. Siitä se lähti. Sitten tuli lisää sellaisia hetkiä. Lähti syntymään esimerkiksi laulu nimeltä Isänmaa, ja tuntui todella innostavalta lähteä ratkaisemaan sitä, mitä siinä tapahtuu. Näin levyn tekemisen pitää mennä.
Sama pätee toteuttamiseen, jolle aikamme asettaa omat haasteensa.
– Kuten olet ehkä huomannut, musiikkiala on muuttunut. Sitä vanhaa tuotantorakennetta, jossa tehdään parituhatta kappaletta myyvä indielevy, ei enää ole. Se oli upea malli, jossa musiikkia pystyi tekemään niin, että kaikki saivat siitä korvauksen. Nykyisessä kehityksessä me keskikokoista pienemmät artistit emme ole ainakaan voittajia… Mutta ei puhuta tästä! Ei mennä tähän ollenkaan! Olen kuullut niin monen artistin valittavan tuota asiaa.
Kyllä se valitettava asia onkin. Nykyisin pienten bändien parissa näyttää yleistyneen sellainenkin toimintamalli, että artisti maksaa ensin itse kaikki äänitteensä tuotantokulut ja sitten vielä erikseen yhtiölle, jonka kautta haluaa albuminsa julkaista. Siinä missä ennen solmittiin levytyssopimuksia, nyt ostetaan palveluja.
– Kyllä, mutta minä en valita, vaan tarkoitan sitä, että päätin tehdä tämän levyn sillä reunaehdolla, että se täytyy tehdä kunnolla, siis tosi hyvin. Sen pitää olla yhtä hyvin tehty kuin omat lempilevyni. Jos se ei ole tässä ajassa mahdollista, niin fine – ei sitten tehdä uusia levyjä vaan muistellaan hienoa musiikkia, jota on aiemmin tehty. Jossain vaiheessa suunnittelin, että myyn työhuoneellani olevia laitteita ja maksan levyni tekemisen itse.
Siihen ei kuitenkaan tarvinnut mennä, sillä musiikkialalla toimii yhä oikeitakin levy-yhtiöitä. Koivu oli suunnitellut Pojanpojan kokonaisuutta pitkälle kuunteluttaessaan uusia kappaleitaan Texicalli Recordsin Martti Heikkiselle.
– Martti sanoi haluavansa julkaista levyni. Se oli valtavan hieno asia. Sopimus Texicallin kanssa tarkoitti, että sain levylle kaikki haluamani soittajat sekä Suvi Isotalon tekemään jousisovituksia ja Väinö Karjalaisen miksaamaan. Oli upeaa päästä keskustelemaan heidän kanssaan, miten asiat kannattaisi tehdä. Tavoitteena oli tehdä tosi inhimillinen levy. Sillä kuullaan esimerkiksi ihan oikeita jousisoittimia.
– Levy äänitettiin puoliksi E-studiolla ja puoliksi työhuoneella. Minulla oli ajatus vaihtuvista mittakaavoista. Siitä, että kyseessä voisi olla intiimi työhuonelevy, joka toisaalta aukeaisi suuren studion huoneisiin.
Nuoruus on mysteeri
Pojanpojan biiseissä esiintyy paljon nuoria ihmisiä. Jonkun on pärjättävä itsekseen, toiset ovat kesätöissä tai kantavat peilejä miettien, mitä niissä näkyy. On isä, joka on menettämässä lapsensa, sekä oppilaita, joihin opettaja ei usko. Kyseessä ei ole kantava teema, mutta tärkeä elementti kuitenkin.
– Ei nuoruus ollut mikään henkari, johon laulut ripustin. Mutta siitä lauletaan silti paljon. Kai tämä kumpuaa siitä, että omasta nuoruudestani on jo niin paljon aikaa. Olen melkein 45-vuotias ja kirjoitan nuorista omaa taustaani vasten. Siinä syntyy ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden ketju. Nuoruus on minulle edelleen mysteeri.
Kyse ei ole niinkään ajasta kuin siitä, miten elämä etenee. Pojanpoika-levyn on tehnyt perheellinen mies, joka katselee maailmaa eri kulmasta kuin vaikkapa se nuori taiteilija, joka lauloi Ultramariinin ensialbumilla.
– Kirjoittaakseen lauluja tarvitsee jonkin maailmankuvan. Lapset ovat valtavan positiivinen asia, ja perheellisyys pakottaa tarkastelemaan maailmaa. Se vaikuttaa positiivisesti siihen, mitä kirjoittaa ja haluaa sanoa. Perheellisenä on kiinni jossain, ja se jokin on tarkastelupiste. Nuoruus on irti olemista. Merkitykset ja tunteet kelluvat silloin eri tavalla.
Koivu sanoo pohtineensa vastaavia teemoja paljon jo silloin, kun rakensi radiodokumentteja.
– Ylen sarjassa luodattiin paikkaamme maailmankuvallisesti ja henkisesti. Perintöämme ja sitä, miten kestämme sitä tai emme kestä. Tässä ajassa tapahtuu asioita, joista on vaikea saada kiinni. Esimerkiksi miehisyys on nyt kiinnostavassa murroksessa.
Ajan kulumisen lisäksi Pojanpoika hakee perspektiiviä maailmanjärjestyksen muutoksista. Isänmaa-kappaleen nimi hätkähdyttää, koska sana on niin vahvasti latautunut. On kuulijasta kiinni, kuulostaako sana pateettiselta vai korvaamattomalta, mutta yhdentekevä se tuskin on kenellekään.
Kyseinen sana on myös eri asemassa kuin ennen. Tämän ajan keski-ikäiset elivät nuoruutensa avautuvassa maailmassa, jossa muurit murtuivat, passit muuttuivat tarpeettomiksi ja ajatus sodasta tuntui hyvin kaukaiselta.
– Olen 1990-luvun kasvatti, ja isänmaa on minulle mysteeri. Kun olin nuori, alettiin vapautua kansallisesta ahtaudesta. Oma nuoruuteni ja aikuistumiseni oli eurooppalaisuutta ja interraileja. Silloin tuntui, että rajat häviävät maailmasta, ja olin täysin sydämin mukana siinä. Mutta eivät ne mihinkään hävinneet. Isänmaa-kappale reagoi omiin tunteisiini koskien tuota ja toisaalta sitä, mitä nuoret ajattelevat. Siitähän kirjoitetaan nyt paljon, että konservatiivisuus ja isänmaallisuus ja sellaiset ajatukset ovat nyt nousussa.
Myös moni poliitikko on huomannut isänmaan olevan taas asia, johon kannattaa vedota. Sen nimissä voi touhuta vaikka mitä.
– Se termi on palannut käyttöön. Poliitikot sanovat varmaan tai epävarmaan sävyyn, että ”isänmaan vuoksi tätä nyt tehdään”. Sitten seuraa asioita, jotka ovat toisille upeita ja toisille painajaisia.
Kun seuraa uutisista, mitä kaikkea ennen niin seesteisessä Euroopassakin on tekeillä, tulee kyseenalaistaneeksi myös omaa ajatteluaan ja periaatteitaan. Ehkei perusarvoja, mutta sitä, mikä on missäkin tilanteessa oikeutettua ja oikeudenmukaista.
Räppäri Jontti kiteytti vuoden 2011 Sota on sairautta -biisiinsä jotain juuri tästä: ”Vaik lippu merkkaa mulle about tuulen suuntaa, kunnioitan veteraanien suurta uhrausta.”
– Todellakin tulee kyseenalaistaneeksi. Meidät on temmattu autereisesta maailmasta tähän isänmaamaailmaan, ja kukin prosessoi sitä tavallaan. Viime vuodet ovat laittaneet monta asiaa uuteen valoon.
Lauluntekijä Matti Johannes Koivu katselee maailmaa historioitsijan silmin. Hän ei niinkään kaipaa menneisyyttä kuin pyrkii ymmärtämään tätä aikaa sen kautta.
– En osaa olla nostalginen. Mietin kyllä menneisyyttä, mutta vain tiedostaakseni, mitä on tapahtunut. Selvästikin yksi aikakausi on nyt päättynyt, ja yritän miettiä, millainen nuoruus tämän ajan nuorilla on. Yritän myös ymmärtää, mitä meille tapahtui nuorena, mitä me ajateltiin ja haluttiin,
ja miksi me tehtiin niin kuin tehtiin. Laulut ovat aina vain yrityksiä hahmottaa jotain. Ne eivät ole täydellisiä, ja juuri se on niissä parasta.
Yksin ja yhdessä
Kun Pojanpoika tammikuussa ilmestyy, Koivu lähtee keikoille. Mukaan tulevat kontrabasisti Topi Karvonen ja kitaristi Antti Rajala. Homman luulisi toimivan, sillä kumpikaan ei ole hänelle mikään uusi tuttavuus.
– Samat tyypit olivat mukana jo Puuhastellen-levyllä, ja Antti soittaa tällä uudellakin sähkökitaraa. Pelattiin Antin kanssa ala-asteella samassa jalkapallojoukkueessa, mä olin maalivahti ja Antti alin puolustaja. Musiikkia me soitettiin ekan kerran yhdessä seitsemännellä luokalla. Ja me soitetaan yhdessä edelleen. Sellainen on äärettömän tärkeää.
Koivu jatkaa, että yhdessä esiintyminen on toisenlaista kuin yksin lavalle nouseminen.
– Yksin esiintyessä on ainoana vastuussa siitä, mitä ihmiset sen puolentoista tunnin aikana tuntevat ja haluavatko ne tulla uudestaan. Esiintymistä helpottaa vakaa käsitys siitä, mikä on elämässä tärkeää. Ihminenhän tulee aina jostain henkisestä paikasta tekemään asioita. Se sama asia helpottaa myös laulamista. Laulajan ääni lähtee siitä, että on sanat, jotka pitää sanoa, tai maisema, johon ääni täytyy laittaa. Täytyy silti sanoa, että en pidä omasta äänestäni, Koivu pohdiskelee.
Yksin ja yhdessä tekemisen kysymykset ovat läsnä myös musiikkia tehdessä. Biisien kirjoittaminen on yksinäisen miehen työtä, mutta albumia rakentaessa vuorovaikutus on tärkeää.
– Kirjoittaessa täytyy saada olla yksin ja uppoutua johonkin tuntikausiksi. On kuitenkin myös tärkeää pystyä päästämään irti omista ideoistaan ja oletuksistaan ja kyetä luottamaan muihin ihmisiin. Levyjen tekeminen on yhteistyötä. Se, että sain Suvin ja Väinön mukaan, oli mulle aivan ratkaiseva asia, vaikka olin suunnitellut asiat yksin tosi pitkälle.
– Vietin yhden päivän myös Riku Mattilan luona. Siinä vaiheessa olin tehnyt hommia tämän levyn eteen jo monta vuotta yksin ja halusin luodata kappaleita yhdessä Rikun kanssa. Myös tuottaja ja kitaristi Tommi Viksten on tärkeä henkilö. Hän on ollut pitkään työhuonenaapurini ja tuotti aikoinaan yhden levyni. Tommi on auttanut ja kommentoinut. Hän on kuullut monta versiota jokaisesta uuden levyn laulusta.
Matti Johannes Koivulla on takanaan mittava sooloura. Puuhastellen (2006) ja Kovat piipussa (2007) saivat peräänsä yllättävän coverlevyn Irwin Goodmanin lauluja (2008), joka paitsi kasvatti Koivun nimestä tunnetumman myös avasi Irwinin ja Vexi Salmen ralleihin oivaltavan näkökulman. Tahti pysyi tiukkana läpi kymmenluvun. Toisen maailman nimi (2011), Matti Johannes Koivu (2013), Kauneimmat meistä (2015), Lähtölauluja (2017) ja Luonnos (2019) ilmestyivät parin vuoden välein.
Mitä sooloartisti itse näkee katsellessaan omaa historiaansa?
– Lähinnä ongelmia ja virheitä. Tässä on ollut aina mukana DIY-ajatus, siis itse tekemisen idea muutenkin kuin laulujen kirjoittamisen osalta. Esimerkiksi Luonnos-levyn äänitin kokonaan itse. Kun tekee kaiken kokonaisvaltaisesti omin käsin, levyihin myös suhtautuu eri tavalla. Ja toisin päin: kun musiikkia arvostaa tosi paljon, sen eteen näkee paljon vaivaa.
– Tulin joskus siihen tulokseen, että levyn tekemistä ei voi oppia. Se on joka kerta yhtä vaikeaa tai vaikeampaa. Nyt kuitenkin tuntuu, että alan ehkä pikkuhiljaa ymmärtää, miten levyjä tehdään. Se alkaa seljetä mulle.
– Mutta näenkö urassa kaarta… Joskus, kun otan työhuoneen nurkasta vanhan kitaran ja alan soittaa, olen yhtäkkiä vuodessa 2003, jolloin soitin sitä samaa kitaraa. Todella pitkä aika katoaa jonnekin. Teen yhä samoja asioita ja ratkaisen samoja ongelmia kuin silloin. On hämmästyttävää, miten vähän sitä lopulta muuttuu. Kulunut aika on suuri numero, mutta jahtaamani utopia on sama, toistuva ja ajaton.
Koivun sooloura lomittuu Ultramariinin toiminnan kanssa. 1990-luvun lopulla perustettu bändi julkaisi albumit Juuri ja juuri olemassa (2003), Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005), Ydin (2010) ja Lasimeri (2018). Hämeenlinnalaisyhtye oli arvostettu tekijä kotimaisen indierockin kentällä. Se teki levynsä kosketinsoittajansa Tuomas Ilmavirran M.dulor-levymerkille, jolle Koivu on levyttänyt myös soolourallaan.
Koivu kertoo, että Ultramariinin jäsenet ovat edelleen tekemisissä, mutta harvakseltaan. Viimeksi bändi on esiintynyt Lasimeren tiimoilta, ja siitä on aikaa. Vielä kauemmin kuin Koivun edellisestä sooloalbumista.
– Ultramariini oli sairaan hyvä. Ville Aalto on mielettömän hieno sanoittaja, ja meidän luova yhteistyö oli uskomattoman mahtavaa. Sen energian kuulee hyvin Juuri ja juuri olemassa -levyltä. Metelin ja tunteen yhdistelmä oli upea. Tavallaan sellaista musiikkia olisi ihana soittaa. Mutta tavallaan niin ei voi tehdä, koska… se tapahtui silloin. On merkillistä, miten kauan siitä jo on.