Lue haastattelun edellinen osa täältä.
.
Painetta kaupallisten kommervenkkien edessä nöyristelemisestä helpottaa se, että Matti Mikkola on aiemmin elämässään tehnyt asioita oikein.
.
– Onnekkuudella ja muilla järjestelyillä olen saanut luotua sellaisen tilanteen, että tällainen toiminta on lähtökohtaisesti mahdollista. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Tehosekoittimen legacysta on jäänyt osa sillä tavalla pulputtamaan, että saan siitä koko ajan jonkinlaista perustoimeentuloa. Muu tekeminen on plussaa siihen päälle.
Omaa vakautta elämiseen tuo myös se, että Mikkolan plakkarissa on kestohittejä muun muassa Laura Närhelle ja Kaija Koolle.
– Aika kivasti on jäänyt semmoisia pitkän hännän assetteja, kuten finanssikielellä sanotaan.
– Tosin kyllä sen vain huomaa, miten tällaisella lähes viisikymppisellä alkaa ovi toisensa jälkeen sulkeutua. Enkä tarkoita tätä mitenkään dramaattisesti, vaan ihan että miten epäkiinnostava hahmo sitä on vaikka median silmissä.
Mikkola ei myöskään tunnu kokevan nykyistä listapopmaailmaa kovin läheiseksi. Hän nimeää omaksi vahvuudekseen biisintekijänä melodioiden luomisen, ”beatlesiaanisen” taidon saada melodia kulkemaan nätisti ja kiinnostavasti.
– Tuntuu, että nykyään kaivataan huonompia melodioita, ja jos haluaisin pärjätä biisien tekemisessä nykyäänkin, niin mun pitäisi… tai on tavallaan jo pitkään pitänyt… tehdä tahallaan huonompia juttuja. Ja se ei ole kestävän kehityksen polku.
Hän vertaa ilmiötä siihen, kuinka nykyään ollaan huolestuneita ihmisten lukutaidon ja keskittymiskyvyn heikkenemisestä.
– Tekstien täytyy olla lyhyempiä ja yksinkertaisempia. Siksi jotkut sanomalehdet tuntuvat minusta nykyään kuin vähä-älyisille suunnatuilta. Eikö sama juttu päde musiikkiinkin? Että melodiakulut on tylsempiä, soinnut ja biitit yksinkertaisempia, ja kaikki rikkaus ja monitasoisuus on korvattu jollain piipittävällä oskillaattorilla, koska siihen ei tarvitse niin paljon keskittyä ja se soi läppärin kaiuttimista tasaisemmin.
15-henkisen kokoonpanon kanssa kiertäminen ei ole halpaa touhua, mutta tietenkin Saimaan tarkoituksena on, että yhtye kasvaisi sellaiseen kokoluokkaan, että homma pyörisi omillaan.
– Me nähdään paljon vaivaa siihen, että saataisiin äyskäröityä tätä venettä enemmän pinnalle, jolloin tämä voisi olla meidän kaikkien päätoiminen juttu, Mikkola toteaa ja haaveilee, että jokaiselle keikalle olisi mahdollista tehdä myös näyttävät visuaalit, jolloin keikkakokemus muuttuisi yleisöllekin immersiivisemmäksi.
Mikkola kuvailee Saimaan tämänhetkistä tilannetta sikäli kiinnostavaksi, että keikkojen mittakaava vaihtelee hurjasti sekä venuen että palkkion kokoluokan puolesta.
– Epäilenpä, onko Suomessa toista bändiä, jonka keikkaliksa olisi samana kesänä parhaimmillaan… 500-kertainen, Mikkola laskee naurahtaen ja toivoo, että palkkioiden skaalaa saisi tasattua ja keskiarvoa hinattua ylemmäs.
– Mutta totta on, että Suomi on pieni maa ja musateollisuuden lainalaisuudet tuntuvat menevän koko ajan ei-toivottuun suuntaan.
Saimaa henkilöityy tietenkin Matti Mikkolaan, vaikka samaan aikaan kyseessä on kookkaaksi kasvanut kollektiivi soittajia, sekä Vol. 6 ja Vol. 7 -levyjen myötä myös laulajia.
– Olen aina sanonut tyypeille, että kaikki ovat tervetulleita osallistumaan luovaan juttuun. Ideoimaan, tekemään biisejä ja vaikka miten isoja päätöksiä. Kunhan ne noudattaa sitä Saimaan algoritmia, Mikkola alleviivaa.
Tosin ei ole Mikkolalle itselleenkään aivan yksinkertaista määritellä, että mikä se Saimaan algoritmi, ydin, on. Hän lähestyy asiaa vertauksen kautta.
– Kuvitellaan, että olisi vuosi 1991 ja mä toisin Hesaan ekan sushiravintolan. Sanoisin kavereille, että tästä tulee hyvä juttu, mutta tämä ei ole mikään mielivaltainen sekoilu, vaan että mä olen tutkinut, että Japanissa on tällaista ruokaa tehty jo tuhansia vuosia. Juju on se, että on pieni biitti riisiä ja lohta siinä päällä.
– Ja sitten mulle tarjotaan graavilohilaatikkoa tai jotain ja sanotaan, että tässä on lohta ja riisiä. Eli te ette siis kuunnelleet mitä mä sanoin!
Saimaan magia ei siis ole paikannettavissa suoraan raaka-aineisiin, vaan kyseessä on ennemminkin asenne ja tekemisen tapa. Sekään ole ihan yhdellä termillä auki purettavissa, mutta siihenkin Mikkolalta löytyy analogia. Tai pikemminkin esikuva. Hän on nimittäin hurahtanut täysillä Grateful Deadiin, ja merkittävän osan haastatteluajasta hän ohjaa vastauksiaan Jerry Garcian perinnön suuntaan.
– Dead jos jokin on kuin sipuli, joka kuoriutuu vähitellen, Mikkola kuvailee.
– Jerry Garciasta on sanottu jotenkin niin, että hän ei kertonut mikä on oikein tai väärin, vaan hän osoitti tietä sinne missä valo on. Koko Garcian habitus ja filosofia ja musiikillinen kieli ohjasivat ihmisiä valon suuntaan.
Mikkola on käynyt kesällä Las Vegasin hulppeassa The Spheressä katsomassa Grateful Deadin (tai Dead & Companyn, kuten kokoonpanon nykyinkarnaatio tunnetaan) keikan, ja on hän nähnyt yhtyeen myös edelliskesänä New Yorkissa.
Saimaaseen tämä liittyy siten, että kaikki sekä paikantuu että ei paikannu yhteen ihmiseen.
– Teoriassa ihan samalla tavalla kuin heilläkin, mä voisin jossain vaiheessa jäädä terveydellisistä syistä tai kupsahdettuani pois tästä hommasta, ja kaikilla olisi silti tiedossa se blueprint tai algoritmi, että miten hommaa jatketaan.
Mikkolalle Saimaan kiteymä ja ydin tuntuu liittyvän vahvasti keikkoihin.
– Jengi, joka ei ole nähnyt meiltä useampaa keikkaa, ei tiedä sitä, että yhtään biisiä ei soiteta kahta kertaa samalla tavalla. Yksi sana, mikä kuvaa meidän sointia on kudelma.
Mikkola kertoo, että musiikistaan puhuessaan he käyttävät itse sellaisia asiasanoja kuin perhonen, vesiputous tai leijaileva pilvi.
He maalaavat musiikillaan.
Kaikki sooloilevat mutta toisaalta kukaan ei sooloile.
Ja taas päästään Jerry Garciaan.
– Kitaristina Garcian soitto on ollut todella egotonta. Se ei ole mitään dui-di-dui-dia jalka monitorilla, eikä se myöskään ole sellaista mikä kasvaa ja kasvaa… Se on enemmän sitä, että avaisi hanan ja…
Mikkola pitää tauon ja kuuntelee haastatteluympäristön ääniä. Puistossa laulaa lintu ja sadettaja suihkuttaa vettä leppoisasti.
– No, täällä on nyt aika hyvä äänimaisema ja mielenmaisema kuvailemaan, millaista se Garcian soitto on. Sen soitto on perhoshaavi, jolla se nappailee iloisesti ilmassa leijuvia asioita. Sellainen on hyvä paikka ihmisen tähdätä ja olla.
Mikkola myöntää, että Saimaan jamit ovat joskus menneet aika ”freeksi”, eikä se varmasti ole viihdyttävintä mahdollista elämystä satunnaiselle keikkavieraalle.
– Varmasti me ollaan välillä oltu sietämättömiä. Jossain vaiheessa vain täytyy soittajana kokea, miten kivaa on kun joku jami menee sellaiseksi täydelliseksi dekonstruktioksi.
– Ja kyllä Deadinkin jameista osa menee aika lailla metikössä, mutta se on niin aitoa kun se musa muodostuu siinä hetkessä.
Joskus Saimaankin telepaattinen yhteys pätkii ja yhtye huomaa lavalla olevansa hetken aikaa eksyksissä.
– Mutta sitten joku soittaa vahingossa vaikka Rhodesilla jutun, josta tulee sellainen perhonen, joka lähtee leijailemaan ja pikkuhiljaa kaikki tarttuu siihen. Ja yhtäkkiä me soitetaan jotain mieletöntä riffiä transsissa.
Mikkola toteaa, että sellainen on hänelle kuulijanakin moninkertaisesti palkitsevampaa kuin se, että puolet instrumenteista tulee läppäriltä ja lavalla pyritään vain toistamaan levyversiot identtisinä.
– Sen takia mä jaksan matkustaa 8000 kilsaa katsomaan Deadiä ja maksaa siitä big bucks.
Poimitaanpa pari muutakin biisinostoa Vol. 7 -levyltä.
Hörhöveljeni on kiinnostava, koska sen edesmenneestä ystävästä lämpimästi kertova teksti kuulostaa erittäin henkilökohtaiselta.
– Tästä tulee nyt biisinkirjoituksen masterclass, Mikkola toteaa ja myöntää, ettei kappale ole tekijöilleen suoraan henkilökohtainen.
Hieman tavanomaiselta tuntunut tarina omia reittejään kulkevasta tyypistä vaati muutaman teknisen jipon. Ensimmäinen ohje oli tarttunut Mikkolan mieleen haastattelusta, jossa J. Karjalainen oli paljastanut vaihtaneensa viime hetkellä Hän-kappaleen aikamuodon imperfektiin. Teksti muuttui saman tien koskettavaksi.
Toinen vinkki tuli tekstittäjämestari Saara Törmältä, joka oli tehnyt Kaija Koon Kaunis rietas onnellinen -kappaleen ensin minä-muotoon, kunnes tajusi vaihtaa tekstin toiseen sijamuotoon.
– Mä sanoin Kössille (Kyösti Salokorpi) että mitä jos tehdään noi molemmat? ”Minä olen tyyppi, joka haluan ajaa omituisia pikkuteitä” muuttui muotoon ”sä olit tyyppi, joka halusi ajaa omituisia pikkuteitä.” High five!
Kappaleeseen on sikäli helppo samaistua, että eiköhän jokaisella ole tuttavapiirissä joku ”hörhöveli” jonka omituisia touhuja on tullut seurattua huolen ja rakkauden läpi.
Nelkyt ja viis on puolestaan Otto Grundströmin eli Tehis-Oton sanoittama ja Mikkolan säveltämä. Sitä kuunnellessa nousee mieleen, että tietyillä asetuksilla Saimaa ei lopulta olekaan niin kaukana Tehosekoittimesta.
– Mä olen mennyt aika monta vuotta silleen, että nämä maailmat ovat olleet enemmän erillään. Mutta nyt mä olen tietyllä tavalla antanut siimaa – lähtien jo siitä niin ilmeisestä asiasta, että olen pyytänyt Ottoa sanoittajaksi.
Väkisin alkaa myös miettiä, miltä tämä pitkästä ystävyydestä ja keski-ikäistymisestä koskettavasti kertova laulu kuulostaisikaan Oton laulamana ja Tehosekoittimen soittamana.
– Niin, se tekstihän on silleen hauska, että se tehtiin aika pian sen jälkeen kun oltiin soitettu Tehiksen viimeiset keikat. Mä ymmärrän, että Otto on varmaan kirjoittanut sen meidän bändille. Hän on havainnoinut tilannetta ja tulostanut siitä tuollaisen. Mutta mitä hyötyä siitä olisi kenellekään, että Tehis olisi tehnyt sen? Kenelle ja miksi me se oltaisiin tehty?
Tehosekoittimen ensimmäisestä lopettamisesta on nyt kulunut 20 vuotta, minkä jälkeen yhtye on koonnut rivinsä pariinkin otteeseen. Viimeksi yhtye kiersi festareita kesällä 2022.
Mikkolalle tuntuu olevan vaikeaa kuvailla nykyistä suhdettaan Tehosekoittimeen.
– Jännää, että Teharin rooli oli mulle selkeämpi viisi vuotta sitten kuin mitä se on nyt.
Siis ennen viimeisiä paluukeikkoja?
– Niin. Voisiko se johtua siitä, että jäähallikeikkaa lukuun ottamatta yleisö vaikutti vähän… vieraalta. Joskus ysärillä tuntui siltä, että nousi ikään kuin yleisön joukosta lavalle. Mutta ehkä nyt festareiden konsepti ja tietyt tavat, miten siellä ollaan, ovat niin erilaisia. Ne on gentrifikoituneet. Väki näyttää vähän siltä kuin joku pankki tekisi ensiasuntolainan mainosta, missä nuoret juhlii festareilla joku hillopurkkiin tehty drinkki kädessä.
Kommenteista päätellen Mikkolan nykysuhde Tehosekoittimeen ei ole järin lämmin tai kiintynyt.
– On se, Mikkola kiistää. – Mutta ehkä sitä voisi verrata johonkin ex-tyttöystävään. Että sä voit muistella lämmöllä niitä aikoja ja pitää siitä ihmisestä ja ajatella, että se oli hieno tyyppi, mutta että ei ole olemassa sellaista tutkintalinjaa, että sä haluaisit olla taas sen kanssa parisuhteessa.
Aikojen muistelemisesta lämmöllä puheen ollen, mikä ajanjakso Tehosekoittimen historiassa tuntuu nyt Mikkolasta kaikkein tärkeimmältä? Hän muistelee ensin Varoittava esimerkki -ajan (1998) keikkoja, jolloin Tehosekoitin oli nuoruutensa voimissaan suorastaan pelottavan raivoisa livebändi.
– Mutta kyllä mä kelaan, että Rock’n’Roll Monster Movie Show -levy (2000), missä oli Kaikki nuoret tyypit ja Maailma on sun, niin silloin me ollaan oltu tekemisen fokuksessa.
– Parhaita hetkiä Teharissa on ollut se, kun olen ekaa kertaa tajunnut, että tässähän on käynyt joku tällainen legacy-asia. Että meidän biisit elää omaa elämäänsä, ja löytyy uusia nuoria tyyppejä, joille nämä laulut merkitsevät.
Mikkola kertoo usein painottavansa uusille tekijöille, että 20 vuotta on niin pitkä aika, että siinä voi tapahtua vaikka mitä. Hän nostaa esiin jazzmuusikko Bob Jamesin, jonka kappaleet päätyivät sattumalta hiphopin samplatuimpien joukkoon.
– Muistan, kun Maailma on sun julkaistiin kesällä 2000. Mä olin mökillä paistamassa lettuja, kun se tuli radiosta ja juontaja sanoi jotain, että siinä tuli ja meni Tehosekoittimen uusi single. Mä ajattelin että, joo, studiossa oli hetkittäin fiilis, että tästä olisi tullut ihan kelpo ralli, mutta harmi ettei se ottanut mitään kipinää. Siinä se nyt meni. Siihen fiilikseen nähden olisi ollut todella omituista silloin kuulla vuoden 2024 tilitykset ja striimausluvut (Spotifyssa nyt reilut 13 miljoonaa). Kyseessä on kuitenkin biisi, mitä kukaan ei ole sen jälkeen mainostanut tai laittanut rikkaa ristiin sen eteen.
Teksti: Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 7/24.
Lue haastattelun edellinen osa täältä.
