Levyjä ei pitänyt tehdä. Ne eivät kuuluneet alkuperäiseen suunnitelmaan. Kun laulaja-kitaristi Ismo Alanko, kitaristi Jukka Orma, basisti Jouko Hohko ja rumpali Affe Forsman perustivat Sielun Veljet vuonna 1982, sen oli tarkoitus olla neljän vahvasti läsnä olevan jäsenen raaka ja ritualistinen rockperformanssi, joka heräisi eloon vain esiintymislavoilla.
Sielun Veljet lähtisi eri teille kuin Alangon edellinen bändi Hassisen Kone, jossa Ormakin soitti loppuaikoina. Valomies Vinski Viholainen, outoja ääniä tuottava Jouni Mömmö ja miksaaja Kari Leinonen olisivat Sielun Veljiä siinä missä varsinaiset soittajatkin. Tehtäisiin uutta musiikkia, jossa Hassisen Koneen suuri suosio ei kuuluisi millään lailla.
Sellainen ei sopinut kaikille. Kun Sielun Veljet lähti ensimmäisille keikoilleen vuonna 1983, sunnuntaifanit karisivat matkasta varsin nopeasti.
– Ihan ekalla rundilla oli väkeä, koska porukka halusi nähdä, mitä Hassisen Koneen jälkeen tapahtuu, Alanko muistelee.
– Keikan alussa oli kaksituhatta ihmistä ja lopussa kolme, Orma nauraa.
Koska lähtökohtana oli täydellinen vapaus, bändi saattoi tehdä mitä tahtoi, eli vaikkapa muuttaa mieltään levyttämisestä. Kun syntyi biisejä, joiden säilyttäminen tuntui tärkeältä, tehtiin livealbumi Sielun Veljet (1983). Seuraavilla levyillä Lapset (1983) ja Hei soturit (1984) intensiivistä ja ankaraa rockia taltioitiin studio-olosuhteissa.
Julkaisut sisälsivät sen verran jyrkkää marginaalikamaa, että menestyksen suhteen elettiin hiljaista aikaa.
– Joissain kaupungeissa oli yleisöä, mutta usein me keikkailtiin pienissä ravintoloissa pienellä liksalla. Mutta ei me koskaan ajateltu, että asiat olisivat menneet väärään suuntaan. Meillä oli luja usko omaan juttuumme ja me tiedettiin olevamme helvetin hyviä, Alanko sanoo.
Sielun Veljien ensimmäisiä levyjä diganneet oman maailmansa tutkimusmatkailijat eivät taatusti osanneet aavistaa, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Se, että seuraava albumi L’amourha (1985) myi kymmeniä tuhansia ja kultaa, oli omanlaisensa osoitus yhtyeen arvaamattomuudesta.
Ison soundin äärellä
L’amourhan tuottajaksi valittiin T. T. Oksala. Hänestä tuli 1980-luvun lopulla yksi Suomen musiikkihistorian tunnetuimmista studioammattilaisista – ”T. T. Oksala -soundi” on käsite. L’amourhan äänitysten aikaan Oksalan tähti oli nousussa. Hän oli tuottanut monenlaisia artisteja Bianca Moralesista Pelle Miljoonaan.
– Mä innostuin Oksalan tekemisistä kuultuani Smackin ekan levyn Smack on Youn [1984]. Siinä oli soundit kohdillaan. Siihen aikaan tuli muutenkin heiluttua Smackin kanssa Lepakossa, ja tuntui, että hän oli saanut taltioitua bändin olemuksen levylle, Alanko sanoo.
L’amourha tehtiin Helsingin Finnvox-studiolla. Sitä ennen Sielun Veljet oli vetäytynyt maaseudulle ja treenannut uuden materiaalinsa levytyskuntoon. Yhtye harjoitteli Köyliön Tuiskulassa vanhalla koululla, jossa vanha tuttu rumpalismies Esa ”Nätsi” Rosvall piti musiikkileirejä.
– Me oltiin siinä mielessä tuottajaepäystävällinen bändi, että me treenattiin materiaali viimeistä piirtoa myöten kasaan ennen studioon menoa. Useimmiten me tehtiin myös rundi ennen äänityksiä. Mutta L’Amourhan aikaan ei taidettu tehdä, Jukka Orma muistelee.
– Ei tehty, mutta me käytiin treenivaiheessa keikalla Turun Kårenilla, koska Nico oli perunut esiintymisensä ja meidät pyydettiin tilalle. Siellä me soitettiin On mulla unelma ekan kerran livenä, Alanko sanoo.
Studiossa Oksala ei kokenut tarpeelliseksi puuttua bändin laatimiin sovituksiin. Alanko ja Orma muistavat vain yhden Oksalan ehdottaman muutoksen, eikä sekään tullut albumille vaan sitä ennen julkaistulle singlelle.
– Kun me äänitettiin Toiset on luotuja kulkemaan, T. T. ehdotti, että ekasta säkeistöstä kannattaa jättää kitarat pois, jotta ne tärähtävät kunnolla tullessaan mukaan biisiin, Alanko sanoo.
Tuottamista kai sekin oli, kun Oksala ehdotti, että Veljet eivät polttaisi pilveä äänityksissä. Se oli ahkerana tupruttelijana tunnetusta bändistä omituinen ajatus.
– T. T. oli sitä mieltä, että me soitettiin pilvessä huonommin. Toki hän oli oikeassa, mutta emme silti hyväksyneet moista ajatusta, Alanko nauraa.
– Me päiviteltiin keskenämme, että mitä vittua. Mutta olihan siinä sekin pointti, että siihen aikaan poltettiin sisätiloissa, mikä ei ollut kaikille mukavaa, Orma jatkaa.
– Kaikki eivät tosiaan tykänneet, jos studion tarkkaamossa oli hirveä käyhä. Etenkin, kun äänittäjä tai miksaaja meni itsekin pihalle passiivisesta polttamisesta, Alanko lisää.
T. T. Oksalan soundi oli suuri ja ajassa kiinni. Nyt se tuntuu olennaiselta osalta L’amourhaa, mutta Alanko muistelee, että aikoinaan kaikki bändissä eivät olleet innoissaan erinäisistä tuotantoratkaisuista.
– Jukka ja Affe eivät kauheasti tykänneet T. T:n rumpusoundista. Se oli heistä liian iso. Mutta L’amourha onnistui sikäli, että T.T. sai tehdä omaa soundiaan ja bändi oli tosi kovassa iskussa.
Orma äänitti L’amourhalle paljon kitararaitoja ja kertoo treenanneensa kaiken tarkasti etukäteen. Studiossa soundiin luotiin massaa ja paksuutta tuplauksilla ja stemmoilla. Tuohon aikaan Orma ja Alanko soittivat Kramereilla, joiden tuhti sointi löi leveän leimansa L’amourhaan.
– Ne olivat Stratocaster-tyyppisiä kitaroita, joissa oli humbuckerit, eli niistä lähti enemmän örinää. Ehkä jatkuva keikkailu oli saanut meidät ajattelemaan, että bändin pitää jytistä levyllä. Mutta ne olivat vain yhden tyylin kitaroita, Orma sanoo.
– Joo, ensimmäisen polven hevikitaroita, Alanko jatkaa. – Niillä me kuitenkin saatiin L’amourhalle massiivinen soundi. Kramerit olivat aluksi käytössä keikoillakin, mutta eivät ne kestäneet meidän meininkiä. Luovuin omastani, kun siitä katkesi kaula pari kertaa. Kramer-vaihe meni ohi aika nopeasti.
Tanakkaa materiaalia
L’amourhan tunnetuin biisi on Peltirumpu. Se on suomalaisen rockin klassikko, jytäävä riffibiisi ja tarttuva listahitti. Aluksi se oli kuitenkin jotakin aivan muuta: Alanko muistelee säveltäneensä kappaleen kosketinsoittimella eräänlaiseksi balladiksi. Orma muistaa, milloin kuuli biisin ensi kertaa.
– Kun Ismo soitti Peltirummun meille ekan kerran treeneissä, ajattelin, että nyt on Mozartia. Siinä oli romanttisen klasarimusiikin tuntua ja kertsissä perinteinen kvinttikierto, Orma kertoo.
Tribalistinen glam rock -jytke sovitettiin Peltirumpuun vasta treenikämpällä. Vaikka biisissä oli tarttumapintaa ja imua, Alanko ei arvannut sitä hitiksi.
– Ei sitä voi koskaan tietää. Paitsi Hassisen Koneen Rappiolla-biisin tehtyäni kyllä tiesin. Aiemmille Siekkari-levyille haettiin hämärämpiä ratkaisuja kuin L’amourhalle. Niiltä jopa poistettiin juttuja, jotka tuntuivat liian normaaleilta. Esimerkiksi ekan levyn Yö erottaa pojasta miehen -biisin kertsi oli alun perin paljon kauniimpi.
L’amourhan biisit L’amour, Tiskirätti ja Ikävä ovat Alangon ja Orman yhdessä kirjoittamia. Miehet muistelevat rakennelleensa biisejä lähinnä treeneissä ja keikkabussissa. Orman mukaan Tiskirätti tehtiin hotellihuoneessa. Kyseinen kappale yhdistetään usein basistina ja näyttelijänä tunnettuun Silu Seppälään.
– Silulla oli tapana ruoskia itseään henkisesti. Kerran se kutsui itseään tiskirätiksi, ja siitä tuli biisin nimi. Mutta se ei pidä paikkaansa, että kertosäkeen fraasi olisi kokonaisuudessaan peräisin Silun suusta, Alanko sanoo.
Seppälä kuoli vain muutamia päiviä ennen Soundin haastattelun tekemistä. Vanhan kaverin poismeno tuntuu haikealta, mutta hänestä jäi paljon hauskoja muistoja.
– Kerran me oltiin lähdössä keikalle Roskildeen, ja Silu istuskeli aikansa kuluksi meidän bussissa. Kun lähdön hetki koitti, kuskimme Roger pani oven kiinni eikä päästänyt Silua ulos. Siispä Silukin lähti reissuun, koska sille ei annettu muuta vaihtoehtoa. Me hoidettiin hänelle kyllä ruokaa ja backstagepassi, Orma kertoo.
– Se oli melkein viikon matka. Jossain vaiheessa me annettiin Silun ilmoittaa puhelimella tyttöystävälleen, että hänet on kaapattu, Alanko lisää.
Seppälä oli usein Veljien matkassa myös vapaaehtoisesti. Kerran hän jopa soitti bassoa keikalla.
– Meillä oli Suomenlinnassa erikoinen veto, jossa hakattiin kaikenlaista metallitavaraa. Sekin liittyi ajatukseen, että mitä tahansa voi tehdä ja aina pitää keksiä jotakin uutta. Me bändin jäsenet keskityttiin soittamaan tynnyreitä ja ratakiskoja. Sande Vettenranta oli rummuissa ja Silu soitti bassoa. He joutuivat tietenkin osallistumaan myös bändin keikkarituaaleihin. Vielä varttia ennen vetoa Silu makasi reporankana ja vaikeroi, että ”mä en pysty mihinkään…”, Orma kertoo.
L’amourhan kohubiisi on On mulla unelma, joka joutui Yleisradiossa soittokieltoon lippua häpäisevän sanoituksensa vuoksi.
– Se kohutuin rivi ”mä pyyhin perseeni siniristilipulla” syntyi aika yllättävästi. Kirjoitin sen barcelonalaisessa baarissa fiilistellessäni pienessä nousussa, että onpa hauskaa olla Espanjassa eikä Suomessa. Ei se sen kummempi asia alun perin ollut, Alanko sanoo.
Biisissä on paljon muutakin sisältöä. Sen nimi viittaa Martin Luther Kingin puheeseen ja sanoitus antaa kyytiä suurvaltojen lipuille ja maiden välisille rajoille.
– Biisi kertoi sen ajan maailmasta ja siitä, miten vaikeaa silloin oli matkustaa rajojen yli. Nykyinen avoin Eurooppa oli pelkkä haavekuva. Siinä mielessä On mulla unelma oli huuto vapaudelle, Alanko sanoo.
Kappaleesta löytyy myös kiihkoisänmaallisuuden kritiikkiä ja sukupolvikapinaa.
– Se oli provokatiivinen statement edellisen sukupolven koti, uskonto, isänmaa -paatosta vastaan. Siinä korostettiin samassa veneessä olemista ja ihmisten yhteisyyttä. Soitan sitä nykyisin soolokeikoillani hiljaisena versiona. Symboliikka toimii, vaikka aikakaudet vaihtuvat, Alanko sanoo.
On mulla unelma on Alangolle selkeästi mieleinen biisi. Hän intoutuu kertomaan sen soinnuista, viittauksista, melodioista ja ovelista yksityiskohdista. Sitten hän pysähtyy kysymään Ormalta, mitä mieltä tämä oli kappaleesta.
– Se on ihan saatanan tanakka rokkibiisi ja mieltäylentävä statement. Mistä tuli mieleen, että muutama vuosi sitten pystytin landelle omin käsin lipputangon ja vedin siniristilipun juhannuksena salkoon. Oli pakko lähettää Ismolle kuva, että tämän verran on meininki muuttunut, Orma nauraa.
L’amourhan ainoa lainabiisi Josef, Josef juontaa juurensa Hassisen Koneen ja Sielun Veljien väliseen aikaan.
– Meillä oli sellainen projekti kuin Iskelmätaivas, jossa oli Orma, Affe, Karri Koivukoski, Pedro Hietanen, Sakari Kuosmanen ja minä. Iskelmätaivas esiintyi Helsingin Vanhalla ylioppilastalolla kaksi kertaa. Homma lähti siitä, että me kuultiin baarissa vanhoja kotimaisia tuoppiinitkemiskappaleita ja päätettiin järkätä keikka, jossa soitetaan sellaista musaa. Josef, Josef oli silloin ohjelmistossa, Alanko sanoo.
Iskelmätaivas-keikat buukattiin samalla hetkellä, kun ajatus niistä saatiin. Sielun Veljet toimi samalla periaatteella.
– Kaikki oli aina hyvin spontaania, Orma sanoo. – Me ei koskaan ajateltu tulevaisuutta. Sen vuoksi me pystyttiin tekemään erilaisia juttuja ja kokeilemaan asioita.
L’amourhan päättää laulu nimeltä Laulu, jonka pääosassa on laulu. Paljas sovitus oli käytössä alusta saakka.
– Laulu oli aina sellainen kuin se on levyllä, paitsi keikoilla se oli vielä karumpi. Studiossa siihen leivottiin laulustemmoja, mutta keikoilla me laulettiin Jukan kanssa kahdestaan.
Albumin kannen teki arvostettu valokuvaaja Stefan Bremer.
– Stefu tuli Finnvoxin kahvioon kuviensa kanssa ja ehdotti, että L’amour olisi hieno levynnimi. Hän oli sommitellut sanan valmiiksi kuvaan. Me sanottiin, että ei Sielun Veljien levyn nimi voi olla L’amour. Sitten Jukka otti kynän ja kirjoitti L’amourin perään ”ha”, Alanko kertoo.
– Se oli hetkessä syntynyt idea, ei mikään mietitty asia, Orma lisää.
Ranskaa, suomea, rakkautta ja murhaa yhdistelevä sanaleikki L’amourha sopi paitsi Siekkarien maailmaan myös levyn tematiikkaan. Alanko oli eroamassa pitkästä suhteesta ja kirjoittanut sellaisia biisejä kuin L’amour, Ikävä ja Rakkaus raatelee.
– Joo, levyllä on muutama erobiisi. Sitä oli ilmassa silloin.
Huuhaapuuhaa
L’amourhan julkaisua juhlistettiin Helsingin Tavastialla kesällä 1985. Ennen esiintymistä bändi pönötti pitkän pöydän takana nimilaput edessään, ikään kuin heitä ei olisi muuten tunnettu, ja vastaili rokkitoimittajien kysymyksiin nenäkkäästi.
Lehdistötilaisuuden jälkeen he menivät lavalle ja esittivät Punahilkan. Siis ei uuden levyn biisejä vaan tekemänsä näytelmäversion vanhasta sadusta.
– Me treenattiin ja kirjoitettiin Punahilkka Rane Raitsikan mökillä. Näytelmänä se ei ollut hirveän vakava, mutta me haluttiin toteuttaa se hyvin. Se oli ihan kunnolla käsikirjoitettu kokonaisuus, johon kuului kaikenlaisia efektejä, sekä ääntä että visuaalisia juttuja, Alanko kertoo.
Siekkarien Punahilkka oli aika lailla anarkistisempi kuin se versio, jota kerrotaan lapsille.
– Se esitys oli varmaan aika erikoinen näky. Ikävä kyllä äänentoisto osoittautui mahdottomaksi, Orma pahoittelee.
– Katosta roikkui muutama puikkomikki, ja se oli siinä. Salissa melusi 700–800 ihmistä, eivätkä ne kuulleet, mitä me puhuttiin lavalla. Mutta se oli osa Sielun Veljien hauskuutta. Ihan mitä tahansa voi tehdä, vaikka Punahilkka-näytelmän, Alanko sanoo.
Se, mitä kaikkea tosiaan saattoi tehdä, tuli joskus yllätyksenä bändillekin.
– Kerran Vinski ilmoitti meille, että ei tuo illan keikalle Tampereen Yo-talolle mitään äänentoistokamoja. Me vastattiin, että ai jaa, no, ei kai siinä sitten. Sitten lainailtiin akustisia kitaroita sieltä täältä, muun muassa Juice Leskiseltä, ja soitettiin niillä samalla lailla kuin oltaisiin soitettu sähkökitaroilla. Kyllä se jotenkuten toimi kivisessä Yo-talossa, Alanko muistelee.
– Vinskihän laittoi vielä neljäsataa kynttilää palamaan sinne, Orma muistuttaa. – Samantyyppinen keikka soitettiin myös Virtojen Karhunkierto-ravintolassa. Se oli ennen L’amourhaa ja siellä oli viisi maksanutta asiakasta. Affe haki keittiöstä ämpäreitä ja kattiloita rummuiksi, ja me soitettiin täysimittainen akustinen keikka. Pyörittiin joka puolella ravintolaa, hoilotettiin ja soitettiin. Jossain vaiheessa kassatäti tuli sanomaan mulle, että ”pankaa niitä vehkeitä hiljemmalle”, vaikka ei ollut mitään vehkeitä.
Orma kaivaa laukustaan vanhan lehtileikkeen ja lukee ääneen pätkän konserttiarvostelusta. ”Tutustuminen sieluihin ei ollut valaiseva elämys. Mustaa se oli – mustaa, aggressiivista ja pelottavaa. Suorastaan murhaavaa meininkiä”, luonnehti tuntemattomaksi jäänyt toimittaja Haminan-keikan tunnelmia 1980-luvun alkupuolella.
– Me oltiin hyvin huvittuneita, että ihmiset pitivät meidän tekemisiä pelottavina ja vaarallisina. Meidän mielestä se oli hauskaa touhua. Ihmetytti, että se herätti joissain suunnilleen kauhua, Orma nauraa.
– Joo, ja monet meidän biisitkin olivat tosi hauskoja, Alanko lisää. – Mieti nyt vaikka ekan levyn Emil Zatopekia. Sehän on ihan posketon.
Itse olin 1980-luvun puolivälissä vähän päälle kymmenvuotias, ja muistan, että Sielun Veljet oli lapsen silmissä outo ja vähän pelottava tapaus. Jotkut aikuiset olivat samaa mieltä. Katja Ketun kirjoittamassa Ismo Alanko -elämäkerrassa todetaan, että aikalaisbändit vierastivat Siekkareita. Se saattoi johtua päihdekulttuurieroista.
– Yksi iso tekijä oli, että suomirockissa ei ollut siihen aikaan pilvenpolttajia. Stadilaiset bändit kyllä polttelivat, mikä oli aika iso ero muihin. Voi myös olla, että me kuviteltiin, ettei kukaan pitänyt meistä, Orma miettii.
– Pilvi teki meistä sisäänpäinlämpiäviä ja epäsosiaalisia, Alanko lisää. – Oli meillä tosin kaveribändejäkin, kuten Smack ja Melrose.
– Ja jopa Popeda, Orma muistaa. – Pate Mustajärvi tuli usein meidän dösään istuskelemaan ja kaatui lopulta ulos sieltä.
– Eppu Normaalin Pantse Syrjä lähti kerran meidän mukaan keikoille. Se tuli pariksi päiväksi messiin ryyppäämään ja katsomaan, mitä ihmettä Siekkarien reissuilla oikein tapahtuu. Se oli L’amourhan rundilla, Alanko sanoo.
Pilvihommat olivat laajimmin tapetilla joulukuussa 1984, kun Sielun Veljet esiintyi suorana radioidussa Härmärock-konsertissa. Bändi tiesi poliisin epäilevän heitä laittomien aineiden ostamisesta ja luuli ehtivänsä livahtaa virkavallan kynsistä kotiin joulunviettoon, mutta toisin kävi.
– Menin sanomaan radiolähetyksessä, että me lähdetään nyt menemään täältä. Poliisit kuuntelivat keikkaa autossa ja osasivat olla joka ovella vastassa. Sitten mentiin putkaan, Alanko kertoo.
1980-luvulla laittomien päihteiden käyttämisestä ei paljon hiiskuttu, mutta myöhempinä vuosina Siekkarien uraa luodanneissa kirjoituksissa on sanottu suoraan, että pilveä paloi ja paljon. Vaikuttiko se siihen, millaista musiikkia Sielun Veljet teki?
– Todennäköisesti musa olisi muuten ollut erilaista, Orma vastaa. – Päihteet pitivät tulevaisuuden miettimisen poissa ja liimasivat meidät nykyhetkeen.
– Me heittäydyttiin täysillä ja yritettiin olla totaalisesti musan sisällä. Pilvi auttoi siinä, Alanko sanoo. – Mutta sitä oli vaikea ylläpitää sen ajan Suomessa. Aika pian kehäkolmosen ylittämisen jälkeen polteltava loppui. Meidän homma oli siis nimenomaan pilvenpolttoa, satunnaisia trippejä saattoi mennä sekaan. Mitään narkkareita me ei oltu.
Se oli silloin, nyt on nyt. Sekä Alanko että Orma siemailevat haastattelussa alkoholittomia juomia.
L’amourder
L’amourha oli menestys. Elokuussa 1985 se nousi albumilistalla sijalle kaksi Dire Straitsin Brothers in Armsin ja Modern Talkingin First Albumin väliin. Sielun Veljet sai ensimmäisen kultalevynsä.
L’amourhan julkaisun jälkeen levy-yhtiössä alettiin miettiä, miten Sielun Veljet mahtaisi toimia ulkomailla. Se sopi Siekkareille, joka oli käynyt soittelemassa Euroopassa omin konstein jo vuonna 1984. Yhtye alkoi operoida ulkomailla nimellä L’Amourder.
– Poko Rekordsin Epe Helenius hoiti meille diilin Music for Nationsin kanssa, joka oli julkaissut muun muassa Metallicaa, Alanko muistelee. – Sopimus käsitti englanninkielisen mini-lp:n nimeltä Ritual [1986]. Niihin aikoihin me tehtiin kohtuullisen iso kiertue Englannissa New Model Armyn lämppärinä. Bändin fanit olivat tosi kiihkeitä ja innostuivat myös meistä.
– Me oltiin tehokas yksikkö aika monellakin mittarilla, ja se oli hieno rundi, Orma jatkaa. – New Model Army oli tosi ystävällinen meitä kohtaan. Pari ekaa keikkaa ne vähän kärvistelivät, mutta sitten tunnelma muuttui positiiviseksi.
Veljien managerina toimi Maria Tarnanen, mutta yhteistyötä tehtiin myös Hanoi Rocksin maailmalle saatelleen Seppo Vesterisen kanssa.
– Seppo yritti hoitaa meille diilejä, mutta meidän Suomen-levy-yhtiö ei ollut halukas antamaan ulkopuoliselle managerille oikeuksia neuvotella kustannussopimuksista. Se vähän ryydytti mahdollisuuksia. Lisäksi vientituotteilta olisi haluttu selkeää ennakoitavuutta. Meidän viemistä vaikeutti se, että me ei tehty samaa levyä kahta kertaa, Orma sanoo.
– Vesterisen brittiläinen yhteistyökumppani Richard Bishop olisi halunnut alkaa meidän manageriksi, mutta me ei lähdetty siihen juttuun, koska jotkut varoittelivat meitä siitä. Myös New Model Armyn manageri olisi halunnut tehdä meidän kanssa diilin, mutta se olisi käynyt aivan liian kalliiksi. Meidän oli pakko keikkailla myös Suomessa, jotta saatiin rahaa soittaa ulkomailla ja pystyttiin pyörittämään meidän systeemiä. Se oli raskasta mutta antoisaa aikaa, Alanko kertoo.
Ulkomaanreissuja tehtiin parin vuoden ajan L’amourhan jälkeen. Vuonna 1987 ilmestyi englanninkielinen albumi Shit-Hot, joka julkaistiin myös Keski-Euroopassa.
– Meillä oli siellä pientä mutta innokasta yleisöä. Myös Ruotsissa oli hyvä suksee. Kun me esiinnyttiin Hultsfredin päälavalla ja vedettiin Säkenöivä voima aika hyvällä hulinalla Ruotsin tv:n suorassa lähetyksessä, keikoilla alkoi käydä porukkaa, Alanko sanoo.
Huonoin kokemus oli kiertue The Bollock Brothersin kanssa. Englannissa perustettu yhtye oli saavuttanut suosiota Saksassa.
– Bollock Brothers oli helvetin huono post-punk- ja uusromantiikkayhtye, mutta saksalaiset pitivät siitä. Bändissä oli ärsyttävä jätkä, joka esiintyi Johnny Rottenin kaverina ja suunnilleen punkin keksijänä. Se vähensi meidän mahdollisuuksia joka keikalla. Me saatiin aina vain vähemmän aikaa tehdä soundcheck, ja sitten ei saatu enää käyttää valoja, Alanko kertoo.
– Pääbändi ei tykännyt siitä, että me oltiin niin hyviä, Orma jatkaa. – Niiden porukka ei saanut edes jutella meidän kanssa. Kun Bollock Brothersin miksaaja erehtyi yhtenä päivänä syömään samassa pöydässä meidän kanssa, bändin pomo antoi hänelle saman tien kenkää. Miksaaja tuli kertomaan saaneensa potkut, koska hänet oli nähty meidän pöydässä. Hän ei saanut jäädä edes siksi yöksi hotelliin. Kaveri pyysi, voitaisiinko me viedä hänet lähimmälle rautatieasemalle, joka oli eri kylässä.
– Oltiin silloin Sveitsissä jollain pienellä paikkakunnalla. Hohko ja minä lähdettiin viemään miksaajaa meidän keikkabussilla Alppien poikki seuraavaan kylään. Jossain vaiheessa eteen tuli niin pitkä ylämäki, että bussi ei enää päässyt eteenpäin vaan lähti valumaan alamäkeen. Onneksi Jokke sai bussin pysäytettyä penkkaan. Miksaaja kiitti kyydistä ja lähti lumipyryyn liftaamaan.
Kiertue päättyi, kun L’Amourder ei saanut tehdä soundcheckiä enää lainkaan.
– Me riideltiin bussissa, että mennäänkö soittamaan vai ei, Alanko muistelee.
– Suurin osa porukasta oli sitä mieltä, että ei mennä vaan lähdetään helvettiin. Ja niin me tehtiin, kesken rundin.
Merkittävä menestys
L’amourhan tärkein perintö eivät olleet L’amourderin ulkomaankuviot vaan se, mitä Sielun Veljille tapahtui Suomessa. Albumista tuli hitti ja klassikko. Mikään sellainen ei ollut itsestään selvää bändille, joka oli perustettu eräänlaiseksi vastareaktioksi Hassisen Koneen suosiolle.
– L’amourhan jälkeen suksee oli suurta, verrattavissa Hassisen Koneeseen. Yhtäkkiä meidän keikat olivat tanssilavoilla, joille tuli tuhat ihmistä, eikä kukaan lähtenyt pois ennen keikan loppua. Se tuntui hyvältä, koska sen eteen ei ollut tarvinnut tehdä mitään myönnytyksiä, Alanko sanoo.
Orma lisää, että levy oli tärkeä ihan käytännön tasolla.
– L’amourhalla oli meille iso merkitys, koska bändi pystyi jatkamaan toimintaansa ihan huikeasti sen avulla. Vaikka suosiota ei tavoitellut, niin olihan sitä hienoa saada. Etenkin, kun me tehtiin koko juttu omalla tavallamme. Jos me oltaisiin laskelmoitu, niin tuskinpa julkkareissa olisi esitetty Punahilkkaa.
Miksi levystä sitten tuli niin suosittu? L’amourha erosi Sielun Veljien edellisistä julkaisuista siinä, että sillä oli muutamia hyvin melodisia biisejä ja ajalle ominainen iso soundi. Sitä on helpompi lähestyä kuin Siekkarien muita julkaisuja.
– Musiikillisesti se levy oli meille luonnollista kehitystä. Runsas keikkailu teki sen, että jo Hei soturit -albumilla oli enemmän rock’n’rollia kuin edeltävällä levyllä. L’amourha oli askel vielä pidemmälle samalla tiellä, Alanko sanoo.
L’Amourhan tueksi tehtiin pitkä ja tiukka Suomen-kiertue. Siekkareilla oli 42 keikkaa kuukauden sisällä.
– Tuon selittää se, että me soitettiin usein kaksi keikkaa päivässä, ensin alaikäisille ja sitten täysi-ikäisille, Alanko kertoo. – Mulla meni polvet paskaksi sillä rundilla, koska venkoilin niin ihmeellisiin asentoihin lavalla. Lopulta en päässyt enää portaita ylös.
– Mutta bändisoitolle se kiertue teki hyvää, Orma huomauttaa. – Orkesterin kunto oli eläimellinen.
L’amourhan jälkeen Sielun Veljet lanseerasi uuden lookin. Moni aikalainen muistaa hurjannäköisen bändin, jolla oli värikkäitä kukkia taivasta kohti sojottavissa hiuksissaan.
– Sekin oli ihan ihmeellistä sattumankauppaa, Alanko sanoo. – Me oltiin Moskovassa, kun joku tökkäsi Joken poninhäntään ruusun. Se näytti niin helvetin hyvältä, että sitä piti kehitellä eteenpäin. Ja se meni aika älyttömäksi. Aina piti olla tuoreita kukkia eikä mitään muovisia. Kukkakaupasta haettiin helvetinmoisia kimppuja.
Mutta miten ihmeessä hiukset saatiin pysymään kohtisuorassa?
– Märillä nahkaremmeillä, Orma selittää. – Me vedettiin niillä tukat niin kireälle kuin saatiin. Kun remmit kuivuivat, ne kiristyivät entisestään. Siinä sai samalla kasvojenkohotuksen.
Svart Records julkaisee L’Amourhan 40-vuotisjuhlavinyylin helmikuun alussa.