Eräänä arki-iltana ennen joulua pääsemme Kissa-yhtyeen laulaja-kitaristin Günter Kiviojan kanssa puheisiin etäyhteyden kautta. Kivioja kertoo olevansa väsynyt pitkän työpäivän jäljiltä, mutta vielä olisi edessä tunnin kuluttua alkavat bänditreenit. Torstai on vakiintunut Kissan viikoittaiseksi vakiopäiväksi yhdessä soittamiselle, joskin kaikki bändistä eivät aina pääse samaan aikaan paikalle.
– Sen lisäksi, että meitä on monta, ainakin kolmella meistä, minä mukaan lukien, on ADHD, Kivioja kertoo.
– Keväällä ja kesällä ei treenattu ihan kauheasti, mutta nyt olemme käyneet treeneissä ahkerasti joka torstai.
Helmikuussa ilmestyy albumi nimeltä I Hate Music. Sitä ennen Kissalta on julkaistu kokopitkät levyt Vaarallinen bändi (2021) ja Apinalinna (2023).
I Hate Music on monilta osin huippuenergistä rock’n’rollia. Miten bändi pitää huolen siitä, etteivät pimeän vuodenajan koettelemukset kuulu soitossa?
Välillä riehakkuuden tavoittaminen tosiaan vaatii pinnistelyä, Kivioja myöntää.
– Mutta kyllä se energia aina löytyy viimeistään siinä kohtaa, kun alkaa soittaa. Onhan soittaminen aika jännittävää puuhaa, ja jännitys purkautuu lyhytkestoisena adrenaliinipiikkinä, joka tuo voimaa esimerkiksi keikan ajaksi. On ollut sellaisiakin keikkoja, joiden aikana mietin, että ei hemmetti, voisin olla kotona nukkumassa. Mutta harvemmin.
Kivioja muistelee keikkoja, joilla yleisö on saattanut seisoskella alkuun kädet puuskassa sen oloisena, ettei ole tullut ainakaan viihtymään.
– Silloin joku meistä on ottanut sellaisen asenteen, että vetää ihan täysillä. En tiedä, kumpuaako se näyttämisenhalusta vai onko oikeasti niin hauskaa, mutta se energia tarttuu saman tien.
Tällä tavalla soittaa esimerkiksi yhtyeen uudehko jäsen Ella Laine, Kivioja sanoo.
– Ella on kunnon boss. Mä imen muiden ihmisten energiaa herkästi itseeni, ja Ella saa mut aina innostumaan.
Laineen ja Kiviojan lisäksi Kissaan kuuluvat Valtteri Lindholm, Joel Kinnunen, Oskari Arki, Sampo Kääriäinen ja Jussi Himberg. Siitä ei ole vuottakaan, kun porukka julkaisi minialbumin Pop // Rock. Mukana piti alun perin olla osa niistä kappaleista, jotka ilmestyvät nyt I Hate Musicilla, Kivioja kertoo.
– Mä en oikein tiedä, mitä siinä kävi. Oliko vähän väsymystä ja kiireitä ja treenaaminen jäi vähäiselle. Mulla oli joku hätä, että meidän pitää tehdä levy nyt, emmekä saaneet kasaan kuutta biisiä enempää.
Kyseistä kuusikkoa hehkutettiin Soundia ja Helsingin Sanomia myöten.
Soundissa Virpi Päivinen kehui ”ihanasti naukuvaa laulua, uljaita kitarointeja ja sarjakuvasyntikoita”, ja HS:n kulttuuritoimittaja Ilkka Mattila kirjoitti neljän tähden arviossaan Kissa-yhtyeen tekevän tällä hetkellä ”Suomen parasta rentoa, etukenossa rullaavaa laulettua sähkökitararockia”.
– Se oli kyllä kiva arvio. Mä olin imarreltu. Aina meistä ei ole ollut niin mairittelevia arvioita.
Musiikkialan luonteesta
Pop // Rockin ilmestyttyä Kivioja piti parin kuukauden ajan tiukasti kiinni ajatuksesta, ettei jaksaisi tehdä uutta levyä pitkään aikaan. Mutta minkäs teet, kun uusia biisejä syntyi koko ajan. Niistä muodostui yhdentoista biisin mittainen I Hate Music, jonka nimikkokappale käsittelee musiikkialan ongelmallisuutta.
– Tämä on vähän pitkä juttu, Kivioja sanoo udellessani kappaleen motiiveja.
– Olen kärsinyt pienestä asti ulkopuolisuuden tunteesta. Tämä on niin korni juttu, mutta varmaan monilla, jotka toimivat musan parissa, on samaa kokemusta.
Kivioja kertoo, että kun hän löysi aikoinaan musiikin, sen kautta löytyi myös oma porukka ja paikka. Hänen oli helppo tehdä musiikkia vilpittömin mielin, omaksi pieneksi ilokseen. Mutta kun tuli ikää, musiikkibisneksen todellinen luonne alkoi hahmottua.
– Huomasin, että sitä pyörittää samankaltaiset öykkärit, jotka saivat mussa lapsena aikaan sen ulkopuolisuuden tunteen. Mutta koska tein omaa juttua, sillä ei ollut niin väliä.
Kun Kivioja alkoi lähestyä kolmeakymppiä, hän uskalsi alkaa haaveilla, että voisi tienata musiikista elantonsa. Kissan perustamisen aikoihin hänellä ei ollut sen kummempia odotuksia, mutta yhtyeen saama huomio kasvatti nälkää ja vauhtisokeutta.
– Mietin, että nyt pitää painaa ja puskea. Ei me olla ikinä oltu mikään iso bändi, eikä edes keskiluokkainen – tai siis keskikokoinen, Kivioja nauraa.
– Mutta silloin sai vähän maistaa suosiota ja nähdä läheltä, mitä musiikkiala oikeasti on. Se vahvisti käsitystä, että ei hitto, tämähän on masentava juttu. Bisnes pyörii rahan ympärillä, myös musiikissa.
Musiikkibisneksen ulkopuolelle jää paljon ihmisiä, joiden kuuluisi saada sieltä tilaa, Kivioja jatkaa. Lisäksi epäreiluuden kokemusta vahvisti Kissan toisen levyn ajoille sijoittuva tapahtumaketju. Silloin Svart-levymerkin ulkopuolinen taho tarjosi bändille mahdollisuuksia ja budjettia, mutta ei minkäänlaista neuvotteluvaraa.
– Kun ehdotimme kompromissia ja yritimme pitää kiinni periaatteistamme, hän laittoi diilin saman tien poikki. Nyt joku lukija voi ajatella, että olenpa mä katkera tyyppi, mutta en mä tavallaan tästä katkeroitunut. Oli vain pettymys huomata, että oma turvapaikka ei olekaan ihan niin mukava maailma.
Kivioja ei sentään vihaa musiikkia, vaikka uuden albumin nimi niin väittääkin. Enemmänkin kyse on monien pettymysten jälkeisestä viha-rakkaussuhteesta.
– Vaikka kirjoitin biisin tuosta aiheesta, olen myös muistellut, mikä mua innosti musiikintekemisessä ihan aluksi. Silloin tein mitä huvitti, enkä miettinyt, mitä joku muu haluaa. Sen myötä olen löytänyt uudestaan ilon tähän kaikkeen. Mä rakastan musiikkia.
Sekin on helpottanut, että moni kanssamuusikko jakaa Kiviojan kokemuksen musiikkialan raadollisuudesta.
– Mulla on pari tuttua, joilla on kokemusta isoista levy-yhtiöistä, ja jotka ovat kertoneet sen olevan aikamoista kyytiä. Se on outo maailma, jossa meriiteillä tai musan laadulla ei ole välttämättä tekemistä koko asian kanssa.
Henkilökohtaisia tarinoita
Vuonna 2020 syntynyt Kissa on muovautunut viiden vuoden aikana bändiksi, joka ilottelee studiossa ja kommunikoi musiikkia tehdessään avoimesti ja vapaasti.
Alkuhuumasta on liikuttu terveemmälle ja vakaammalle pohjalle, ja vaikka bändin jäsenten kesken ei ole tapahtunut mitään dramaattista, myös huonoja hetkiä on ollut. Niinhän se menee kaikissa läheisissä suhteissa, Kivioja sanoo.
– Ymmärrämme toisiamme ja sitä tosiasiaa, että aina ei voi olla kivaa. Tärkeintä on, että viihdymme toistemme seurassa.
Kivioja sanoittaa suurimman osan kappaleista. Esimerkiksi uuden levyn päätösraita Return of the Estonian Stallion kertoo hänen molemmista isovanhemmistaan, heidän suuresta vaikutuksestaan Kiviojaan sekä ylisukupolvisista traumoista.
– Mun mummo oli inkerinsuomalainen ja mamma virolainen. Molemmat ovat olleet mulle todella tärkeitä henkilöitä ja luonnollisesti muovanneet sitä, minkälainen mä olen. Alun perin aloin kirjoittaa mummosta, mutta liitin jotenkin myös mamman siihen tarinaan, ja sitten mä käänsin sen itseeni.
Lopputuloksesta ei välttämättä voi päätellä suoraan, mistä kappale kertoo. Tulkinnanvaraisuus on Kiviojan mielestä ehdottomasti myönteistä.
– Levyllä on varmaan aika paljon sellaista, mikä ei todellisuudessa tarkoita yhtään mitään. Olen vain miettinyt siistin kuuloisia juttuja ja kirjoittanut ne. Mutta on niissä teksteissä merkitystä tai ei, musta kaikkein parasta on, kun ihmiset keksivät niille omia merkityksiä.
Kissa menee kaduille
Siinä missä minialbumin musiikilliset referenssit tulivat rockpuolelta, I Hate Musicin tekemisen aikaan Kivioja kuunteli paljon punkkia. Hän kertoo, että Ramones on ollut lapsuudesta saakka hänelle tärkeä yhtye. Joey Ramonen ansiosta hän ylipäätään uskalsi alkaa kokeilla laulamista.
– Vaikka se ei välttämättä kuulu levyltä suoraan, Ramones on vaikuttanut siihen aika paljon.
Nuorena Kivioja soitti itsekin punkbändeissä. Tällä hetkellä hän on Kissan lisäksi osa Ghost World -yhtyettä, ja pinnan alla kuplii myös kaksi uutta projektia, joista on Kiviojan mukaan vielä liian aikaista puhua.
– Tässä voisi olla hyvä tilaisuus mainostaa, että jos joku haluaa mut johonkin bändiin, tulen mielelläni soittamaan taka-alalle jotain!
Kissa on joka tapauksessa täysissä voimissaan ja matkalla kohti kirkasta tulevaisuutta. Millainen on Kissan maailma vuonna 2026?
– Samppa hokee aina, että ”Kissa menee kaduille”. Ilmeisesti se viittaa siihen, että kun Pop // Rock -albumilla oli hempeämpiä kappaleita ja sen tiimoilta soitetut keikat olivat tavallista rauhallisempia, niin nyt olemme palanneet kiihtyneempään ilmaisuun.
Se tarkoittaa lyhyitä biisejä, kovia tempoja, hirveätä paahtoa, hauskanpitoa, huutamista, hakkaamista ja naurua, Kivioja listaa.
– Kissa vuonna 2026 on varmaan sitten sitä, että vedetään täysillä vielä kun jaksaa.