Melody Prochet tunnustaa etenevänsä luomistyössään hitaasti. Melody’s Echo Chamber -nimen takaa löytyvä ranskalaismuusikko on luonnehtinut joskus olevansa biisintekijänä ”ajattomien perhosten pyydystäjä”.
Nyt luonnehdinta saa hänet nauramaan.
– Olenpas heittäytynyt runolliseksi. Olin jo unohtanut sanoneeni noin.
Viime vuosikymmenen lopulla tulevaisuus perhosten pyydystäjänä oli epävarma. Bon Voyage -levyn (2018) julkaisu viivästyi, kun Prochet joutui vakavaan onnettomuuteen. Kun levy ilmestyi, Prochet arveli sen jäävän viimeisekseen.
Ei jäänyt. Neljä vuotta myöhemmin Melody’s Echo Chamberiltä julkaistiin sekä kolmas levy Emotional Eternal että kadonneeksi albumiksi luonnehdittu varhaisteos Unfold.
Tuoreen Unclouded-albumin psykedeliavivahteinen dream pop muotoutui edellisiä levyjä selkeämmistä lähtökohdista.
– Pyydystin perhosia suunnitelmallisemmin kuin koskaan ennen. Halusin rummuista levyn dynaamisen ytimen. Suhtaudun rumpuihin intohimoisesti. Niissä on taianomaista voimaa, joka herättelee niin sieluni kuin ruumiini – siis silloin, kun groove on kohdallaan.
Prochet ylistää psykedeliaan taipuvaisesta jazzfuusioyhtyeestä The Heliocentricsistä lainattua Malcolm Cattoa, jolla on avainasema siinä, että tällä kertaa pyydykseen jäi uusia, entistä rytmikkäämpiä perhoslajeja.
– Kun Malcolm soitti, tunsin perhosten lepattavan vatsassani. Sellaiset tuntemukset ovat musiikillisen kokemuksen ja yleensäkin aikuisuuden myötä yhä harvinaisempia. Tietenkin groovelle olennainen on myös Dina Ögonin upea basisti Love Örsan. Malcolm ja Love, kuten kaikki levyllä soittaneet, ovat uskomattoman monipuolisia muusikoita. Olen todella onnekas.
Bon Voyage -levyllä Prochet rumpaloi paikoin itse. Hän tunnustaa istuneensa rumpusetin taakse ensimmäistä kertaa vasta runsas vuosikymmen sitten Australiassa, silloisen kumppaninsa, Tame Impalasta tunnetun Kevin Parkerin luona.
Arkailevasta otteesta artistia ei voinut uuden instrumentin äärellä syyttää. Youtubesta löytyy video, jolla hän jammailee Led Zeppelin -klassikko Dazed and Confusedia Parkerin ja Tame Impala -basisti Cam Averyn kanssa.
– Oi, se oli todella hauskaa. Minullahan on konservatoriotausta, opiskelin aikoinaan alttoviulua. Opiskeluympäristö oli ankara ja alttoviulu aika tylsä instrumentti. Rummut tuntuivat juuri minun instrumentiltani. Janosin lisää. Niinpä palasin kolmekymppisenä vanhaan opinahjooni oppiakseni rummuista enemmän. En vain ole työskennellyt tarpeeksi päästäkseni haluamalleni tasolle. Ehkäpä se on seuraava tavoitteeni.
Pelkoa ja intoa leikkikentällä
Albumi oli jo etenemässä masteroitavaksi, mutta Prochetilla oli yhä viheliäinen ongelma. Hän tiesi haluavansa levylle yhden sanan mittaisen nimen, ytimekkään kiteytyksen teoksen tunnelmasta.
Miltei kirjaimellisesti viime minuutilla hän törmäsi sitaattiin japanilaisen anime-elokuvan ohjaajajättiläiseltä Hayao Miyazakilta ja nappasi levyn otsikoksi termin ”unclouded”. Sitaatissa Miyazaki korostaa, miten tasapainon löytääkseen on tärkeää tarkastella asioita silmin, joiden näkymää vihan pilvet eivät hämärrä.
– Nimi on osuva. Yritän itsekin kirkastaa mieleni päivittäin erilaisin pienin rituaalein, puskea pois surun ja suuttumuksen pilvet, joita tämän maailman informaatiovyöry tuo mukanaan. Toivottavasti levylläni on taikavoimaa kirkastaa kuulijoiden mielet edes sen keston ajaksi.
Unclouded on sekä kompakti että kokoaan suurempi. Prochet’n dream pop- ja psykedeliasävyjen äärellä yllättyy, kun tarkentaa huomionsa siihen, minkä mittaisista biiseistä onkaan kyse. Levyn eepos on Childhood Dream, ainoa yli kolmen minuutin yltävä kappale.
Levy rakentuukin 1960–70-lukujen klassisen popin sukuisesti. Muodolliseksi nostalgisoinniksi Unclouded ei kuitenkaan jää, niin olennainen lähtökohta kuin yhtenäinen muoto levylle olikin.
– Voi kiitos. Taisin olla tällä kertaa melkoisen kunnianhimoinen. Samaan aikaan minulla ei ollut studioaikaa tuhlattavaksi, budjettini on aina rajallinen. Yritän mahduttaa kaikki rakastamani asiat yhteen kokonaisuuteen, jolloin lopputulos voi olla aika tiheä. Mutta koen, että tällä levyllä on tilaa hengittää, ilman että jännite kärsii.
Prochetille oli tärkeää säilyttää johdonmukainen klassinen soundi levyn ensi sävelistä viimeisiin. Hän kokee Uncloudedin sukulaisteokseksi Melody’s Echo Chamber -debyytilleen (2012).
– Debyytin yhtenäisyyttä tuki, että tein sen kotioloissa Kevinin kanssa. Seuraavien levyjen kaoottisemmat maailmat johtuvat siitäkin, että työstin niitä useammassa paikassa. Halusin ruotsalaisen Sven Wunderin tuottamaan Uncloudedin kanssani, koska kuulin hänen tuottamillaan levyillä sitä johdonmukaisuutta ja kokonaisuusajattelua, jota tavoittelin.
Kaikki alkoi shoegaze-kitarakuviosta, jonka Prochet esitteli Wunderille. Siitä kasvoi intoutuneen – ja samalla pelonsekaisen – yhteistyön myötä Memory’s Underground, tekijälleen levyn intensiivisin kappale.
– Se oli ensimmäinen leikkikenttä, jolla minun ja Svenin maailmat törmäsivät. Kokemus oli todella hauska, ja siitä eteenpäin kaikki eteni melkoisen luontevasti. Alussa on aina pelkoa, kun ei ole varma, onko valinnut oikeat ihmiset musiikillisiksi kumppaneikseen. Mitäpä pienistä peloista, kun lopputulos on niin palkitseva.
Lempeästi hullu, tarkasti nörtti
Kun Prochet kuunteli valmista Uncloudedia, hänelle kirkastui jotain varsin olennaista: vaikka levy syntyi hänelle täysin uusien yhteistyökumppanien kanssa, hän tunnisti lopputuloksesta vahvasti itsensä ja ominaislaatunsa.
Herää kysymys, mitä Prochet kuulee, kun hän kuulee itsensä?
– Mitenköhän vastaisin kuulostamatta hipiltä… Vaikka haluan tehdä joka levylläni asioita toisin kuin aiemmin, tunnistan niiltä kaikilta rakkauteni eteerisyyteen. Nyt halusin levyn, jonka luovuuteen voi uppoutua. En kutsuisi luovuutta jumalakseni, mutta se on minulle erityisten, merkityksellisten kokemusten lähde. Kun yllän biiseissäni tavoittelemaani, tavoitan myös tuon lähteen.
Keskustelu kulkeutuu taas perhosiin ja niiden kautta Prochet’n toiseen takavuosien kommenttiin omasta luovuudestaan. Hän on todennut, että kaikkien muiden ”lempeästi hullujen” tavoin hänenkin ympärillään lentelee miljoonia ideoita.
Luonnehdinta saa lempeän hulluuden kuulostamaan ominaisuudelta, jota taiteilija suorastaan tarvitsee.
– Ihanasti sanottu! Hulluus, siinäpä todella kiinnostava käsite. Olen aina kokenut tasapainoilevani hulluuden reunamilla, flirttailevani sen kanssa. Se on kuin rinnakkainen maailma, inspiroiva lähde, jossa voi kostuttaa jalkansa. Mutta se voi olla myös kuilu, jonka reunalla saa olla varuillaan.
– Memory’s Underground -kappaleessa laulan ”enter the temple of the unreasonable people”. Maailma on mielipuolisten ihmisten käsissä, eikä heidän hulluutensa ole lempeää lajia. Samaan aikaan monia ihmisiä, joilla on viisas ja kaunis mieli, kohdellaan mielenvikaisina.
Prochet itse tunnetaan pienimpiin yksityiskohtiin yltävästä tarkkuudestaan, joka koettelee kanssatuottajien kärsivällisyyttä.
– Olen miettinyt lukemattomia kertoja, että minua pidetään taatusti aivan kaistapäänä, kun vaadin miljoonien yksityiskohtien hiomista. Mutta kun pidän pääni, minua epäilleet toteavat lopulta, että olin oikeassa. Olen joutunut tekemään paljon töitä saadakseni arvostusta näkemykselleni ja musiikkinörttiydelleni. Työn määrään on varmasti vaikuttanut, että olen nainen.
– Myönnän detaljien hiomiseni menneen joskus liiallisuuksiin – tunnustaudun siinäkin rajatapaukseksi. Joskus olen toisaalta joutunut tinkimään näkemyksestäni vähän liikaa. Tällä kertaa pidin huolta, että levy todella vastaa visiotani.