Karjalainen ottaa kitaran syliinsä ja soittaa Mary Annin intron. Katajanokan talojen yllä pilvi väistyy auringon edestä ja laskee kirkkaat säteet ikkunasta sisälle. Ne värjäävät hänen kasvonsa nopeasti hehkuvan kultaisiksi, ja juuri sillä hetkellä se tuntuu pieneltä ihmeeltä.
Kun 67-vuotias lauluntekijä alkaa soittaa uuden Suomalaista muotoiluu -albuminsa nimikappaleen utuista sointukulkua, mietin, miten nopeasti vuodet kuluvat. Haastattelin Karjalaista edellisen kerran Lännen-Jukka-levyjen eli Amerikansuomalaisia lauluja -trilogian aikoihin. Tuosta kiehtovasta uran kiertotiestä on noin viisitoista vuotta.
Sinä aikana on tapahtunut kaikenlaista alkaen paluusta sähkökitarasoundiin levyllä Et ole yksin (2013). Joidenkin ennustuksista huolimatta rekilauluja örisevä Lännen-Jukka ei tuhonnut Karjalaisen uraa vaan teki hänestä entistä kiinnostavamman. Nyt tapetilla on laulumiehen noin kahdeskymmeneskuudes studioalbumi.
Ehkäpä nämäkin asiat kiertävät kehää. Suomalaista muotoiluu on nimittäin kaikessa pienimuotoisuudessaan ainakin kaukaista sukua Lännen- Jukan meiningeille.
– Ideana oli palata lähemmäs niitä aikoja, Karjalainen myöntää.
– Haaveenani on ollut tehdä levy, jossa on pääosassa lauluääni ja kitara. Sellaista dogmaa tässä ei ollut kuin Lännen-Jukalla aikoinaan, sillähän oli pannassa kaikki paitsi banjo ja laulu. Olin valmis lisäämään musaan erilaisia juttuja, joskaan en tiennyt etukäteen mitä.
Suomalaista muotoiluu ei ole demomainen levy, mutta ehkä se on jonkinlainen alkumuoto. Vaikka mukana on muitakin soittimia, musiikki on riisuttua – levyllä on vain yksi bändimäisesti toteutettu biisi. Tuotannollinen valinta on yksi Karjalaisen luovuuden ilmentymistä siinä missä itse laulutkin. Hänen ilmaisunsa elää, koska muutos innoittaa häntä.
Kun Karjalainen kertoo uusista biiseistään, hän tekee sen selvästi todella mielellään. Samaan aikaan hän tuntuu miettivän, pitäisikö hänen sittenkään selittää niitä lainkaan.
– Mä en voi olla kertomatta näitä juttuja, mutta jokainen saa silti ymmärtää biisit omalla tavallaan. En ole koskaan ollut musiikkivideoiden fani, koska omat mielikuvani biiseistä ovat niin voimakkaita. Uskon ja toivon, että moni muukin kokee laulut sillä tavalla.
– Voi olla, että kuulijan mielikuvalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mistä olen biisin tehnyt, mutta se on silti arvokas ja sitä pitää varjella. Mielikuvat ja tunteet ovat tärkeitä. Niitä mä tavoittelen. Niitä ihmeellisiä värejä.
Idea täytyy tunnistaa
Ennen toteutusta ja tuotantoa tarvitaan asia, jota ilman biisiä ei voi olla. Laulumiehellä täytyy olla idea, ja niitä ei tehdä vaan saadaan. Karjalainen siteeraa elokuvaohjaaja David Lynchiä: ideaa ei voi valmistaa. Ja kuten Lynch tähdensi: kun idea tulee, siihen pitää tarttua.
– Tykkään soitella kotona kitaraa ja muita instrumentteja, se on mulle päivän kiva kohta. Joskus saattaa tulla idea, jonka otan talteen puhelimella. Se voi olla hajanainen miete tai jokin hauska nimi, kuten tällä levyllä Jimmy Landola – mietin, että se näyttäisi hienolta helmiäiskirjaimilla otelaudassa. Kuten Veikko Huovinen sanoi: kun ei ole muuta tekemistä, voi istua keittiön pöydän ääressä ja keksiä nimiä.
Kirjailija Jack London on puolestaan todennut, että inspiraatiota ei pidä odotella, vaan sen perään täytyy lähteä nuijan kanssa. Karjalaisen nuijana on Fender Telecaster. Idean ei tarvitse olla selkeä ja loistava visio. Se voi olla, ja luultavasti onkin, sattuma, vahinko tai virhe.
– Luovuuden olennaisin juttu on tunnistaa idea, kun se tulee. Mun tapauksessani kitara saattaa olla jossain ihme vireessä tai tietokoneella sattuu jokin virhe, ja sitten se juttu vain kuulostaa hemmetin hyvältä. Idea ei ole mitään muuta kuin jokin asia, josta itse pitää. Sanotaan myös, että luominen on valitsemista.
Koomikko John Cleese on sitä mieltä, että mikään ei tukahduta luovuutta yhtä tehokkaasti kuin virheen tekemisen pelko. J. Karjalaisen mielestä lauluntekijä voi jättää kritikoinnin muille, sillä omien tekemistensä kyseenalaistaminen ei auta eteenpäin.
– Ei voi alkaa miettiä, ovatko biisit riittävän hyviä. Eivät ne ole ikinä täydellisiä, ja jos kappaleitaan alkaa epäillä, ei pääse koskaan eteenpäin. Ei kannata palata alkuruutuun vaan mennä virran mukana ja hyväksyä se, mitä on.
Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.
– Minussa on kaksi tyyppiä. Toinen suoltaa tekstiä, ja toinen arvostelee sitä toista. Arvostelijatyyppi voi kyllä kritisoida sen toisen aikaansaannoksia, mutta ilman sitä iloista heittelijää mikään ei onnistuisi. Kun lauluja on valmiina useampia, niiden tekeminen helpottuu. Silloin on päässyt pahimman yli.
Joskus luovuus haluaa oman tilan. Paikalla nimeltä Keltainen talo on tärkeä rooli J. Karjalaisen musiikin mytologiassa ja käytännössä. Se on Perniössä sijaitseva talo, jonka perhe hankki vuonna 1989.
– Ensimmäinen biisi, jonka siellä tein, oli nimeltään Keltaisessa talossa. Sen jälkeen olen tehnyt musiikkia siellä. Luovuudelleni on tärkeää, että menen Keltaiseen taloon ja olen siellä pitkiä aikoja kerrallaan. Usein uusi juttu avautuu vasta viikon parin päästä. Koskaan en kuitenkaan voi päättää, että menenpä nyt tekemään muutaman biisin.
Se on asia, joka biisintekijän on otettava huomioon. Lauluja joko syntyy tai ei synny.
– Koskaan ei kannata lupailla kenellekään mitään, ei varsinkaan levy-yhtiölle. Kappaleiden pitää olla valmiina ennen kuin voi alkaa edes puhua levyn tekemisestä. Multa on jo aika hyvin, jos saan kuukaudessa aikaan yhden levytyskelpoisen biisin.
Aivan tyhjin käsin Keltaiseen taloon ei kannata astua. Karjalainen viekin sinne mukanaan sävellysten ja sanoitusten aihioita.
– Ne voivat olla ihan uusia tai sitten sellaisia, jotka eivät toimineet edellisellä kierroksella. Jos jokin juttu ei toimi, en hylkää sitä, koska se voi toimia joskus myöhemmin. Musiikki voi mennä kiertoon ja löytää sanoituksensa aikanaan. Joskus käy niin, että jokin vanha idea sopii yhteen uuden kanssa.
Sanoitus lähtee siitä, miltä musiikki tuntuu.
– Menen sille alueelle, mietin ja maistelen, millaiset sanat voisivat olla. Kun sanat ja sävel muodostuvat yhdeksi, tapahtuu ihme. Sen jälkeen tuntuu mahdottomalta erottaa niitä toisistaan. On vaikea edes kuvitella, että mikään olisi eri tavalla.
– Löysin kerran Doris-biisin tekstin varhaisia versioita. Tuntui oudolta lukea niitä, kun siellä oli eri sanoja. Kun laulu löytää paikkansa, kukaan ei enää kyseenalaista sen pienintäkään sanaa. Se on valmis. Juuri sellainen kuin sen kuuluu olla.
Hyvä esimerkki tästä on Hullun laulu, vanha biisi albumilta J. Karjalainen Electric Sauna (1996).
– Se lähti liikkeelle hullun kuuloisesta sävellyksestä. Mietin sitä soittaessani Aku Ankkaa, joka meni tietokilpailusta niin sekaisin, että sanoi pimpelipom ja valitsi rahan sijasta palkinnoksi kolmipyörän. Hullun laulun sanoitus tuntui olevan pelleilyä. Pelkkä demo, josta kuuli, millaisia tavuja laulu ottaa vastaan.
– Tuntui, etten osaa tehdä siihen oikeaa tekstiä. Pyysin sanoittajamestari Timo Kiiskistä kirjoittamaan siihen hienoa lyriikkaa. Timo vastasi parin viikon päästä, että ei hän pysty, koska Hullun laulun teksti on niin hieno. Sanat olivat tulleet, ottaneet kappaleen haltuunsa ja sanoneet, että me ollaan tässä. Niitä ei voinut enää irrottaa sävelestä.
Laulun tekeminen on muotoilua
Suomalaista muotoiluu -levyn sykli alkoi J. Karjalaisen kiertueen päätyttyä Tallinnaan syyskuussa 2023. Uusien laulujen tulo edellyttää vapautta ja aikaa. Dekkarikuningatar Agatha Christiekin tiesi, että luovuus nousee joutilaisuudesta, kenties jopa laiskuudesta.
– Kiertueen jälkeen tuntui, että täytyy pitää vuosi rokulia keikoista ja koittaa saada aikaan uusia biisejä Keltaisessa talossa, Karjalainen muistelee.
– Joku fani kirjoitti Facebookiin, että ”Jukka, ei kiirettä uusien kappaleiden kanssa”. En tiedä, tarkoittiko se, että vanhoja on kivempi kuunnella. Ehkä kuitenkin sitä, että ota iisisti ja tee rauhassa niitä biisejä.
– Mulle tuli sellainen fiilis, että olisi kiva näyttää ihmisille jotain uutta. Siihenhän luovien ihmisten homma ainakin osittain perustuu: ”Kato, mitä mä oon tehnyt, eiks oo aika makee biisi?” Se on tavallaan aika lapsellinen juttu. Menin talolle tässä vakaassa tarkoituksessa. Sen syksyn ja seuraavan kevään ja kesän aikana sain tehtyä kappaleita.
Karjalainen kehräsi biisit kokoon uusista ja vanhoista ideoista. Esimerkiksi Kadun toisella puolella -kappaleen sanoitusidea on kymmenen vuoden takaa.
– Se on Paul Auster -tyyppinen homma. Joku näkee ikkunastaan kadun toisella puolella olevaan asuntoon, jossa on tv auki ja päällä sama kanava kuin hänellä, eli tavallaan hän näkee siellä itsensä. Yhdistin siihen sen bluesjutun, että säkeistön alussa sanotaan sama asia kahteen kertaan, koska se tuntui liittyvän samaan ideaan.
Jotkin tekstit ovat selkeämpiä kuin toiset. Takapenkillä vanhan Cadin on varmaankin Hurriganesin Roadrunnerin kannen inspiroima biisi.
– Nimenomaan. Risto Vuorimies kuvasi maailmanluokan levynkannen, jossa on ”Jeesus ja kaksi muuta pahantekijää”, kuten isäni aikoinaan sanoi. Me tiedetään, mitä kaikkea heille on tapahtunut kuvan ottamisen jälkeen, mutta kuvan Cisse Häkkinen, Remu Aaltonen ja Albert Järvinen eivät tiedä siitä mitään. He ovat kuvassa aina omassa ajassaan. Kaikki on vielä edessä.
Ganesit ovat kuvassa takapenkillä. He eivät ohjaa vanhaa amerikanrautaa, joka tietenkin symboloi Hurriganesin rock’n’rollia, eivätkä siksi välttämättä tiedä, mihin se heitä vie.
– Joo, siinä on dramatiikkaa ja kohtalokkuutta. Laitoin biisiin remumaisia juttuja, kuten ”paremmatkin paronit” ja ”vanha gimma”, joka voisi olla Remun kuvaus sellaisesta autosta. On myös ”poika varjoisalta kujalta” ja ”taivaan valkeat”, joka viittaa Remun koiravaljakko-onnettomuuteen. Kun Väinö oli pieni, me käytiin sillä samalla valjakkoajelulla, mutta ei yritetty ohjata itse.
Takapenkillä vanhan Cadin -biisin sointukulku on sama kuin Carter Familyn Wildwood Flowerin. Siinä on omanlaistaan taikaa, että samasta sointukulusta voi kehittää lukemattomia biisejä, jotka eivät juurikaan muistuta toisiaan.
– Mutta kyllä kappaleita tehdessä joskus tulee mieleen, että onkohan tää jo joku. Kun soittaa avovireellä, keksii usein riffin, jonka Keith Richards teki jo. Tai sitten joku kertoo, että tuohan on Madonnan uuden singlen b-osa.
Levyn toisen singlen Sinéadin laulun nimi on samalla tavalla kaksitasoinen kuin Olavi Uusivirran biisin Toton Africa. Karjalaisen kappaleessa pariskunta kohtaa ”Sinéadin laulun” soidessa. Kyseessä voisi tietenkin olla Nothing Compares 2 You, joka itse asiassa on erobiisi. Vielä herkullisempaa olisi, jos elämä jäljittelisi taidetta ja joku tulevaisuuden pariskunta kohtaisi J. Karjalaisen Sinéadin laulun soidessa.
– Muistan sen hienon syyspäivän, kun Sinéadin laulun sanoitus syntyi. Haravoin lehtiä ja mietin sitä Lynchin sanomaa, että ideaa ei voi valmistaa. Ajattelin, että myös rakkaus saattaa olla asia, jota ei voi valmistaa.
Sinéadin laulu on hyvä esimerkki siitä, miten pienistä asioista ideat voivat syntyä.
– Musiikillisesti se biisi syntyi, kun soittelin kitaralla perussointuja ja tulin laulaneeksi C-duurin päälle itselleni uudella sävyllä, joka miellytti mua. Kun äänitän ideoita puhelimella, niille on pakko keksiä jokin työnimi, jotta löydän ne. Koska olin nähnyt edellisenä päivänä dokumentin Sinéad O’Connorista, naputin puhelimeen biisin työnimeksi Sinéadin laulu.
Myös levyn nimibiisi on saanut vaikutteita dokumentista.
– Katsoin dokkarin muotoilija Timo Sarpanevasta. Hän näki lasitehtaalla, kun rautanaula työnnettiin lasimassaan. Se on siinä työssä normaali juttu, mutta muotoilussa sitä ei ollut käytetty. Sarpaneva alkoi käyttää sitä teoksissaan. Mainitsen tekstissä Lansetti-maljakon, Pehtoori-kahvipannun ja planetaariset laaksot, mikä viittaa Björn Weckströmin suunnittelemaan kaulakoruun, jota Star Warsin prinsessa Leia käyttää.
Luovassa työssä yksinkertaisuus on suhteellista ja leikistä voi syntyä jotakin vakavaa.
– Suomalaista muotoiluu on tosi helppo soittaa kitaralla. Se on yhden sormen siirtämistä otelaudalla. Mutta jos niitä sointuja analysoisi, ne huomaisi erikoisiksi. En itse edes tiedä, mitkä soinnut siinä on, eikä sillä ole mulle mitään väliä. Aloin laulaa huvikseni sointukulun päälle sanaa ”muotoiluu” samalla tavalla hassusti painottaen kuin Pasi Raappana lauloi joskus kauan sitten Ruisrockissa sanaa Ruissalo.
Pablo Picasson mukaan hyvät taiteilijat jäljentävät ja suuret taiteilijat varastavat. Suomalaista muotoiluu voisi kertoa pohjimmiltaan laulumiehen työstä, biisien tekemisestä.
– Tavallaan nostan itseni siinä suomalaiseksi muotoilijaksi. Laulun tekeminen on muotoilua, ja nimenomaan myytäväksi tarkoitetun asian muotoilua.
Täydellinen viidakkoihminen
Haastattelua edeltävänä päivänä uutisissa kerrottiin, että Vesterinen Yhtyeineen oli yllättäen päättänyt tehdä levynsä studiossa. Jutun kärkenä oli, että artistien tapa työskennellä muuttui, kun teknologia tuli ja muunsi jokaisen makuuhuoneen kotistudioksi.
Karjalainen sanoo, että hänen tapansa työskennellä ei ole muuttunut aikoihin. Viimeisin radikaali muutos tapahtui 1990-luvun alussa ja liittyi juuri studiosta kotiin siirtymiseen.
– Hankin silloin välineet, joilla pystyin äänittämään laulua himassa. Olen aina tykännyt tehdä juttuja kotona, ja se antoi mulle laulamisen rauhan. En ole varsinaisesti mikään laulaja, ja mulla kestää pitkään löytää oikea laulutapa kuhunkin biisiin.
Karjalaista häiritsee omissa vanhoissa levyissään se, että hänen äänensä kuulostaa niillä kireältä ja honottavalta. Ongelma ratkesi, kun hän ryhtyi laulamaan omassa rauhassaan.
– Lauluraitojen fiilis muuttui täysin. Kun soitin niitä studiolla, [maineikas tuottaja] T. T. Oksala ja kaikki tulivat ihmettelemään muutosta. Teen edelleen paljon asioita kotona. Tämän levyn kaikki kitarat on äänitetty Keltaisessa talossa. Ei kuitenkaan Lännen-Jukan huoneessa, koska Väinö totesi, että ”sun mökkis kaikuu vähän liikaa”. Se ei halunnut miksata äänityksiä, joissa on liian määräävä huoneen soundi.
– Me tehtiin äänitystila toiseen huoneeseen. Väinö suunnitteli ja mittaili siellä, ja sitten me hommattiin akustiikkalevyjä ja laitettiin kattoon roikkumaan niin sanottu cloud. Väinö katsoi mulle hyvät mikit, ja äänitin biisien pohjat ja laulut siellä. Se oli ihan kuunneltavaa musaa jo siinä vaiheessa. Biisit olisi voinut julkaista sellaisenaan.
Levyraadistakin tuttu Väinö Karjalainen on muusikko, tuottaja ja Kvark-studion osaomistaja. Viime vuosina hän on ollut tekemässä myös Jiin levyjä. Isän ja pojan suhde on aina omanlaisensa – onko se läsnä silloin, kun Väinö Karjalainen tuottaa J. Karjalaisen musiikkia?
– On se varmaan, mutta me ei anneta sen häiritä. Meillä on yhteinen historia ja yhteisiä muistoja, mutta ne eivät ole mukana musaa tehdessä. Olen oppinut luottamaan Väinön ammattitaitoon ja alkanut ymmärtää, millaisia juttuja hän haluaa tehdä. Sinéadin laulun hieno loppu on esimerkki siitä.
– Joskus me kiistellään, miten joku juttu pitäisi tehdä. Keskustellaan asioista ja pohditaan, mikä on hyvä. Joskus meillä on musiikillisia erimielisyyksiä. Olen musan suhteen täydellinen viidakkoihminen. En tiedä mistään mitään, mä vain soitan. Joskus se kuulostaa hyvältä ja joskus aika kummalliselta. Väinö auttaa toteuttamaan ne ideat.
Nuorempi Karjalainen soittaa bassoa ja rumpuja Uuteen satamaan -biisillä, sillä ainoalla, jossa sellaisia kuullaan. Karjalaisten lisäksi albumilla esiintyvät kosketinsoittaja Antti Vuorenmaa ja perkussionisti Mamba Assefa.
– Kvark-studiolla on Wurlitzerin pystypiano. Antti soitti sitä Sinéadin lauluun kuultuaan demon kerran. Väinö huuteli sille äänityksen aikana sointuja, mikä ilmeisesti kuuluu levylläkin. Antin ensimmäisessä ja ainoassa otossa piano tulee aavistuksen myöhässä eikä sen vire ole täydellinen, mutta se kuulosti niin herkältä, että halusin säilyttää sen. Soitossa on samanlaista hienoa rauhaa kuin Jerry Jeff Walkerin Contrary to Ordinaryssa.
Tulevilla keikoilla uudet biisit eivät ole yhtä pelkistettyjä kuin levyllä. Karjalaisella on bändi, jolle laulut sovitetaan.
– Keikoilla kuullaan uudet versiot biiseistä. Kyllähän ne tietysti muuttuvat, koska bändissä on mielettömiä pelimanneja. Takapenkillä vanhan Cadin tulee sisältämään hienoja juttuja, Johnny Cash -kitaraa. Yleensä ihmiset haluaisivat kuulla biisit sellaisina kuin ne ovat levyllä. Mä kuitenkin esitän kappaleita muistin varassa, en aina sen mukaan, miten levytetty versio menee.
Kun Karjalainen sanoo keikkojen alkavan 1. huhtikuuta, hän tekee sen ohimennen mutta erikoisen painokkaasti. Vasta myöhemmin huomaan aprillipäivän olevan hänen syntymäpäivänsä. Mies puhuu livesoitosta niin lämpimään sävyyn, että ehkä se on hänelle kuin lahja.
– Joskus kauan sitten jollain festarilla Yön Olli Lindholm katseli, kun me roudattiin lavalle isoja vahvistimia, Twinejä ja Bassmaneja, ja sanoi päätään pudistellen: ”Ei mitään järkee. Meillä on mennyt kaikki linjaan jo kymmenen vuotta.” Mutta me tehdään edelleen niin. Sillä tavalla me saadaan lavalle kiva, luonnollinen soundi, johon pystyy reagoimaan.
Elämä luo lauluja
Uusista kappaleista julkaistiin ensimmäisenä Mary Ann, koska Karjalaisen mielestä se antoi hyvän kuvan siitä, millainen albumi oli tulossa. Biisin luomiskertomus on mutkikkuudessaan kiinnostava.
– Tein ensin kitarakuvion, josta tuli mieleen old time -biisi Mary in the Garden – kesäaamu ja mystinen puutarha, jossa neito liikkuu, poimii kukkia ja hoitaa puutarhaa. Mary-sana tuli siitä. Teksti lähti syntymään vanhasta muistiinpanosta, jonka tein vuosia sitten ollessani Keltaisella talolla etsimässä alkurivejä Lännen- Jukan biiseihin. Kirjoitin silloin ylös, että muistikirjan lehdelle laskeutui kukkakärpänen. Vuosien päästä otin idean käyttöön, koska se kosketti mua ja tuntui vahvalta ja hienolta.
Mitkä yhdistävät muistikirjaa ja puutarhaa? Tietenkin palstat. Sellaiset kuin Soundin sivuilla ja toisaalta kasvimaalla.
– Tekstissä yhdistyy ajatus neidosta puutarhassa ja kukkakärpäsestä kirjan sivulla. Kukkakärpänen on kiva eläin, jolla on samanlaiset raidat kuin ampiaisella. Kirjoitin siitä lauluun kohdan trendikkäistä raidoista. Se tuo mieleen hemaisevan mimmin Marimekon paidassa, mutta alun perin kukkakärpänen oikoi jalkojaan anfangin päällä.
Suomalaista muotoiluu on J. Karjalaiselle sikäli henkilökohtainen levy, että yksi sen teemoista on luovuus, käsityö.
– Aamuihmisiä-biisissä mainitaan vanha lähde. Keltaisen talon lähellä on oikea vanha lähde, josta haen joskus vettä, mutta en tarkoita tekstissä pelkästään sitä. Vanha lähde on paikka, josta ammennan lauluja. Kun soitan joka aamu kitaraa, palaan vanhalle lähteelle. En ole keksinyt mitään musiikkityyliä enkä paljon mitään muutakaan. Mä vain haen uusia kappaleita vanhasta lähteestä.
Oma elämänkokemus on suosittu luovuuden lähde, ja autofiktiosta on tullut jopa oma kirjallisuuden lajinsa. Karjalaisen uusista biiseistä Kyyveen kipparit tuntuu selkeästi omaelämäkerralliselta.
– Niin se onkin. Isä ja eno ottivat mut useana kesänä mukaan kalaan Kyyvedelle. Me veneiltiin useampia vuorokausia putkeen. Olin siellä ”vastuksena varmaankin”, kuten biisissä sanotaan, kun sähläsin virvelin kanssa ja uistin jäi kiinni kiviin ja kasveihin. Oli mahtavaa, että sain olla mukana. Isä, eno ja niiden kalakaverit sanoivat itseään Kyyveen kippareiksi. Tein biisin niiden kunniaksi. ”Järvenselkä kimmeltää, oon taas valmis lähtemään…” Siinä kohdassa olen itsekin taas Kyyveen kippari. Se on hieno olotila.
– Muistan, kun heräsin pienessä saaressa ”alta muovien”, kuten biisissä sanotaan. Meillä ei ollut telttaa, vaan me nukuttiin maassa ja sateensuojana oli muovi. Herätessäni tunsin maan, sateen, savun ja nuotiolla keitetyn kahvin tuoksun. Kuulin pakkien kalinaa ja miesten juttelua. Kömmin ylös ja sain kupillisen mustaa kahvia ja ruisleivänpalan, ja järven pinnasta kuului hieno sihinä, kun sadepisarat osuivat siihen.
Laulun aihe ei ollut alusta saakka selvä. Sävellys toi Karjalaisen mieleen auringossa kimaltelevan järven, mutta yksityiskohdat avautuivat vasta myöhemmin.
– Siinä vaiheessa teksti voi lähteä mihin suuntaan tahansa. Sitten alkaa tulla sanoja merimerkeiksi ja muodostuu tietynlainen väylä jota kulkea. Tietenkin sen pitää mennä niin, mutta joskus siitä tulee myös surullinen fiilis. Laulussa voisi olla myös paljon kaikkea muuta kuin mitä siihen voi kirjoittaa.
Levyllä on toinenkin omaelämäkerrallinen kappale, Koh-i-Noor. Nimi voisi viitata tunnettuun jalokiveen, mutta tässä biisissä se on kynämerkki.
– Muistan, kun me saatiin ensimmäiset lyijykynät kansakoulussa Roihuvuoressa. Oli mieletön tunne, kun tajusi ensimmäisen kerran, että osaa kirjoittaa. Olin jo aiemmin keksinyt tarinoita, ja nyt pystyin kirjoittamaan ne ylös.
”Luova aikuinen on lapsi, joka selviytyi”, sanoi kirjailija Ursula Le Guin tarkoittaen aikuistumisesta selviytymistä.
– Faija toi mulle duunistaan puoli pakettia paperia ja mä aloin heti tehdä omaa lehteä. Piirsin ja kirjoitin siihen, ja sitä oli hienoa näyttää isälle – se oli juuri sitä luovan lapsen näyttämisen halua. Koh-i-Noor kertoo, mistä tää matka on alkanut. Siinä on mukana mennyttä ja tulevaa, ja se on pieni esimerkki siitä, minne kynällä voi päästä.
On jännittävää, että laulu tai muu taideteos voi saada alkunsa kauan ennen kuin se varsinaisesti tehdään, jostakin kauan sitten koetusta. J. Karjalainen sanoo pitävänsä ”kaikista vanhoista jutuista”, mutta ei pidä itseään nostalgikkona.
– Elän nykyajassa. Olen aina tehnyt uusia biisejä enkä jäänyt kiinni vanhoihin juttuihin. Mulla on ollut urallani mahtavia kokoonpanoja, mutta niiden takaisin tuominen ei kiinnosta mua. Ne olivat kuitenkin vain bändejä, ja J. Karjalainen on edelleen olemassa.
– Vaikka pidän kovasti vanhasta bluesista, mulla ole musan tekemisen suhteen sellaisia ajatuksia, että sen pitäisi kuulostaa Chessin kakkosstudiossa äänitetyltä. Olen tehnyt biisejä 45 vuotta, ja se, mitä teen nyt, on mulle voitto. Vaikka itse sanonkin, tää uusi musa on aika jees. Hyvää kamaa.