Etelä-Helsingissä paistaa lopputalven aurinko. Hiekoitusmurska narisee kenkien alla. Porttikongista sisään ja vilkaisu ympärille. Ahaa, tuolla on oikea ovi. Kop kop. Ei mene kuin hetki, kun Erja Lyytinen vääntää lukon auki.
Portaat alas, ja vilkaisu viihtyisästi kalustettuun tilaan kertoo kaiken. Ei jää epäselväksi missä ollaan: muusikon – menestyneen sellaisen – työhuoneella. Erilaisia kitaroita siellä ja tuolla. Tietokone oheislaitteineen. Monenlaisia palkintopystejä. Jokunen artistin urasta kertova Blueskuningatar-kirja.
Pöydällä taas on kannullinen juuri keitettyä Erja Lyytisen nimikkoteetä. Kun kupit ovat täynnä maukasta juomaa, juttutuokio voi alkaa.
Mikä on viime aikojen väkevin musiikillinen kokemuksesi – tavalla tai toisella?
– Mieleen tulee esimerkiksi Dream Theaterin keikka viime marraskuulta. Kuuntelin yhtyettä aika kovalla antaumuksella jo joskus 16-vuotiaana, joten odotukset keikan suhteen olivat korkealla. Ja olihan se ihan tajuttoman kova. John Petrucci ja kumppanit soittivat kolme tuntia eikä kysyttävää jäänyt. Se oli ihan superinspiroiva iltama.
Oliko raskas musiikki lähimpänä sydäntäsi ennen kuin hurahdit kunnolla esimerkiksi bluesiin?
– Olen kuunnellut aina monenlaista musaa, mutta kun aloin soittaa kitaraa, Black Sabbath ja monet muut raskaat bändit olivat tärkeitä. Lainasin kirjastosta tabulatuureja ja hevijuttujen soittaminen oli jännittävää. Toki myös Yngwie Malmsteenin juttuja piti harjoitella!
– Myös oman kylän pojat olivat kovia. Siis Tarot. Vanhempani diggasivat Tarotista ja näin itsekin bändin livenä varmaan 12-vuotiaana. Paljon myöhemmin, kun äitini täytti 70, järjestin hänelle yllätyksen. Soitin Hietalan Markolle, että onnistuisikohan akustinen keikka. Marko, veljensä Sakari ja Tuple Salmela tulivat paikalle, mikä oli tietenkin ihan mieletöntä. Mainittakoon samalla, että kun isäni täytti tasavuosia, yllätysvieraana esiintyi Heikki Silvennoinen. Tosin Mauno Ahosena.
– Vielä yksi juttu Tarotista: kun bändi kesällä 2023 palasi, olin katsomassa ulkoilmakonserttia lasteni kanssa. On mahtavaa, että meidän perheen Tarot-tarina jatkuu!
Pysytäänpä Kuopiossa, mutta siirrytään 1970-luvun lopulle. Millainen lapsi olit?
– Sellainen poikatyttö. Tai tyttöpoika. Olin aika kiltti, mutta myös vähän rasavilli. Minulla oli kaksi veljeä, ja kiipeilin heidän ja muiden poikien kanssa puihin jo ihan pentuna. Me asuttiin metsän vieressä ja metsästä tuli minulle maaginen paikka. Kirmasin poluilla heti kun omat jalat kantoivat. Tykkäsin juoksemisesta ja aloin käydä Hippo-kisoissa viisivuotiaana. Sieltä minut bongattiin urheiluseuraan, ja harrastin muutaman vuoden ajan pika- ja viestijuoksua. On aika hupaisaa ajatella, että jos urheilusta olisi urjennut oikea ura, olisin jäänyt niistä hommista eläkkeelle jo ajat sitten.
Kohdallesi osui klassikko: musiikki pelasti sinut urheilulta?
– Kyllähän siinä niin taisi käydä! Minulla oli taipumusta musikaalisuuteen. Isä on kertonut, että lauleskelin ihan järkeviä melodioita hänen soittonsa päälle jo pikkulapsena.
– Aloin soittaa viulua seitsenvuotiaana. Ensin en ollut järin innoissani, mutta pian soittaminen alkoikin maistua. Lopulta viulu pysyi matkassa 13-vuotiaaksi ja saatoin soittaa vielä loppuaikoinakin neljä tuntia päivässä.
Isäsi soitti kitaraa ja äitisi bassoa. Molemmat lauloivat. Heillä oli tanssilavoja kiertänyt bändi jo 1960-luvulla. Jos vähän karrikoidaan, niin oliko sinulla edes vaihtoehtoja?
– Ensinnäkin pitää korostaa sitä, että meidän perheen ilmapiiri oli aivan ihana. Ei ollut paineita mihinkään suuntaan, sain soittaa tai olla soittamatta. Mutta niin… Oliko selvää, että minusta tulee ammattimuusikko, kun kasvuympäristö oli tuollainen? Siis sellainen, että vanhemmat soittivat ja kotona oli rumpusetti, kitara, basso ja vahvarit. Ei se selvää ollut. Totta kai minun oli helppo aloittaa, mutta jos musasta haluaa ammatin, hyvin monen asian täytyy loksahtaa kohdalleen. Ja ennen kaikkea hommaan täytyy olla mieletöntä paloa. Nyt taakse on jäänyt jo useampi vuosikymmen, eikä palo ole kadonnut mihinkään – melkein päinvastoin.
Miten kitara tuli kuvioihin?
– Olin kolmetoista. Oli mustaksi värjätty krepattu fleda ja teini-ikä alkamassa. Viulumaikkani oli virolainen vanhan liiton tyyppi, jonka vaatimustaso oli kova. Kun sitten väänsin itkua soittotunnilla, alkoi tulla fiilis, että tämä on tässä.
– Kun lopetin, olin vähän aikaa kokonaan soittamatta, mutta kitara kiehtoi. Isäni oli ostanut Ibanezin sähkiksen, jolla sitten aloitin. Kehityin nopeasti, mihin esimerkiksi aiemmin opitulla sorminäppäryydellä oli varmasti vaikutuksensa.
Vanhempasi kasasivat oman bändinsä uudelleen. Millaista oli lähteä keikoille heidän kanssaan?
– Olin silloin viisitoista. Isäni taisi todeta, että osaan soittaa riittävän hyvin ja pyysi minut mukaan. Vanhemmillani oli vakiopesti Lekkeri-ravintolassa, jossa esiinnyttiin perjantaisin ja lauantaisin. Olihan se mieletöntä päästä soittamaan vakituisesti livenä niin nuorena.
– Tuon ajan keikoilla soitin soolobiisinä Samba Pa Tin. Silloin ei välttämättä käynyt mielessä, että jonakin päivänä esiintyisin Carlos Santanan kanssa!
Millaista palautetta sait? Sähkökitaraa soittava teini-ikäinen tyttö ei ollut tuolloin ihan tyypillisin näky.
– Niin, eihän meidän huudeilla ollut silloin nuoria mimmisoittajia, jätkien kenttähän se oli. Mutta kuten kerroin, olin ollut poikien kanssa tekemisissä jo pienestä, eikä sukupuolella ollut minulle mitään isoa merkitystä. Lisäksi olin täysin tottunut siihen, että naiset soittavat yhtä lailla kuin miehetkin, sillä olin jo nähnyt livenä esimerkiksi Honey B & T-Bonesin. Puhumattakaan siitä, että oma äitini oli basisti-laulaja ja tasa-arvoinen muusikko isäni rinnalla. Esikuvat olivat aika lähellä!
– Itse en muista mitään väheksyviä naureskeluja, mutta ehkä sellaistakin oli. En toki ollut vielä mikään kummoinen kitaristi, mutta tapanani oli treenata biisit kuntoon, eli osasin soittaa sovitut jutut. Kyse ei siis silloinkaan ollut siitä, että olisin mennyt lavalle ihmettelemään, että mitähän täällä tehdään.
– Minulta on luonnollisesti kysytty vuosien mittaan ainakin miljoona kertaa, miltä tuntuu soittaa kitaraa, joka on ”miehinen soitin”. No, ihan hemmetin siistiltähän se tuntuu, sillä rakastan kitaran soittamista. Olisiko minulla ollut helpompaa, jos olisin syntynyt mieheksi? No, asioissa on puolensa, joten ehkä tämä on ”blues miinus nolla”!
On selvää, ettet ole koskaan pyydellyt touhujasi anteeksi. Mistä itseluottamuksesi kumpuaa?
– Jo aikoinaan ajatuksena oli, että en aio nyplätä akkaria varovaisesti, vaan haluan toimia soolokitaristina. Kun siihen yhdistettiin hyväntuulinen savolaisuus, kasassa alkoi olla aika hyvä ”oottakeehan vaan, kyllä täältä pesee!” -mentaliteetti. Niin, jostain se vaan kumpusi.
– Tulee mieleen yksi juttu ekalta blueskeikalta Kuopiosta, kun joku tyyppi oli positiivisesti yllättynyt soitostani. Että hemmetti, mimmin kitarastahan tulee oikeita ääniä. Sitten se kehui minua tyyliin ”perkele, ämmähän venyttää!”. Siis se, että pystyin omin voimin venyttämään kieliä eikä touhu ollut pelkkää sointusoittoa, oli hänelle vaikuttavaa. Ehkä niistä ajoista on päästy vähän eteenpäin!
Olet rikkonut matkalla aika monta lasikattoa. Pidätkö ajatuksesta, että olet roolimalli monille?
– Ehdottomasti. On iso kunnia-asia, jos joku on saanut inspiraatiota tekemisistäni ja tienraivauksestani. Esimerkiksi se, kun soitettiin Intiassa keväällä 2016, on jäänyt elävästi mieleen. Kerroin jossain välispiikissä olevani kaksosten äiti, ja keikan jälkeen paikallinen parikymppinen nainen tuli juttelemaan. Hänen mielestään oli uskomattoman hienoa, että olen äiti ja kierrän silti maailman äärissä soittamassa musiikkia. Tuumasin hänelle, että unelmat ovat saavutettavissa, kunhan et luovuta. Asiat eivät tietenkään ole niin yksioikoisia, mutta se on lähtökohta. Kaikki on mahdollista.
– Lasikatoista puheen ollen: en ole ottamassa mitään pois Nita Straussilta ja muilta hienoilta soittajilta, mutta kyllähän kenttä on muuttunut rajusti 2000-luvun aikana. Jos nainen soittaa nykyään näyttävästi sähkökitaraa, siinä ei ole mitään ihmeellistä, mutta aiemmin kummastelua sai kuulla paljonkin. Omalla kohdallani tärkein juttu on ollut, etten ole antanut vähättelyjen ja ihmettelyjen vaikuttaa tekemisiini – ainakaan negatiivisesti. Johtoajatukseni oli jo 90-luvulla, että teen englanninkielistä musaa ja soitan sähkökitaraa – enkä tule jäämään pelkästään Suomeen.
Sinut tunnetaan erityisesti blueskitaristina. Milloin tummansiniset sävelet uivat sydämesi?
– Lukion loppuaikoina. Nuoruusajan herkässä vaiheessa oli tiettyjä haasteita ja koin musan tekemisen hyvänä terapiamuotona ja eskapismina. Olen vahvasti tunnetyyppi, välillä olen syvissä vesissä ja sitten taas euforian huipulla. Bluesin melankolia kolahti, joten aloin tutkia sitä maailmaa. Toisin sanoen saavuin tienristeykseen ja bluesin suunta kiehtoi.
Kuten sanoit, myös ulkomaat kiehtoivat. Miten päädyit opiskelemaan Ruotsiin?
– Aika pian lukion jälkeen tuli fiilis, että jonnekin on päästävä. Lähdin sitten opiskelemaan Malmön Musikhögskolaniin. Olin siellä vuoden ja treenasin todella monipuolisesti. Siellä oli minua kovempia muusikoita ja soitin paljon heidän kanssaan. Se oli tärkeä vuosi.
– Palasin Suomeen vuonna 1998, jolloin minusta tuli Sibelius-Akatemian ensimmäinen sähkökitaraa pääaineena opiskellut nainen. Niihin aikoihin tapahtui kaikenlaista muutakin: tehtiin esimerkiksi MTV3:lle mittava Kulkuri ja kaunottaret -ohjelmasarja. Kierrettiin Suomen tanssilavoja, ja solisteina toimivat esimerkiksi Anna Eriksson ja Arja Koriseva. Se oli taas yksi hyvä kokemus.
– Yhtenä iltana Helsingissä tapasin italialaissyntyisen blueskitaristin Davide Florenon, ja meistä tuli myöhemmin pariskunta. Ja tulihan meistä myös bändikavereita Dave’s Special Featuring Erja Lyytinen -kokoonpanossa. Napattiin paikka Storyvillen vakkaribändinä ja saatiin pian levytyssopimus Bluelight Recordsilta.
Dave’s Specialin ensimmäinen levy Attention! ilmestyi 2002. Se oli debyyttisi albumimitassa. Millaisia ajatuksia teos nostattaa mieleesi?
– Levy tehtiin bändin ehdoilla, ja se on nätisti sanottuna monipuolinen sillisalaatti. Mutta kyllähän sieltä kuulee sen pohjan, jonka päälle olen rakentanut myöhemmin omaa musiikillista taloani.
– Vauhtia riitti, sillä lähdin taas opiskelemaan, tällä kertaa Kööpenhaminaan, missä sain opetusta Bob Dylanin bändissä aikoinaan soittaneelta Billy Crossilta. Keväällä 2003 sain puolestaan stipendin Los Angelesin Musician’s Institute of Technologyyn ja menin sinne muutamaksi kuukaudeksi. Se oli huikeaa, opin paljon niin soittamisesta kuin sanoittamisestakin.
Jammailua Michael Jacksonin luottokitaristina tunnetun Jennifer Battenin kanssa Helsingin Kulttuuritalolla 2019. Kuva: Bo Stranden
Millainen suhde sinulla on tekstittämiseen?
– Tykkään siitä. Yksi syy on se, että se on niin erilaista kuin soittaminen. Jos mietin tekstittäjän polkuani, rohkeutta on tullut vuosien mittaan aika paljon. Koen nykyään niin, että uskallan kertoa asioista turhia kiertelemättä. En mieti enää muutenkaan niin paljon, mitä muut ajattelevat tekemisistäni. Kun itse tykkää, se riittää vallan hyvin.
Miten laulaminen ja soittaminen muuten assosioituvat ajatuksissasi?
– Vaikka olen laulanut pienestä pitäen ja instrumentit tulivat kuvioihin myöhemmin, niin kyllähän minä identifioin itseni enemmän kitaristiksi. Ajatukseen voi vaikuttaa sekin, että treenaan soittamista edelleen ahkerasti, kun taas laulaminen on enemmän fiilispohjaista. Monet muutkin pitävät minua kitaristina ja kaikki muu tulee usein yllätyksenä. ”En tiennytkään, että osaat laulaa noin hyvin” -palaute on tullut tutuksi.
Olet käynyt paljon kouluja. Oppiiko bluesin soittamista sellaisen penkillä?
– Musa on ennen kaikkea emootiota, ja on selvää, että voisin soittaa vähemmälläkin koulutuksella. Eipä siellä Mississippin pelloillakaan ole aikoinaan maisterin papereilla skulattu. Koulutuksesta on kuitenkin ollut hyötyä monissa asioissa, sillä hommaani kuuluu paljon muutakin kuin soittamista. Kun on firma pyöritettävänä ja palkkalistoilla muitakin ihmisiä, aiemmin opitusta järjestelmällisyydestä on ollut paljon iloa.
– Soittamisen suhteen tilanne on vähän toinen. Jos jaotellaan karkeasti, niin koulussa soitetaan paljon muiden opettamia juttuja, mutta se oma äänikin täytyisi löytää jotenkin. Onhan se hieman paradoksaalista, mutta pitäisi oppia pois siitä aiemmin opitusta. Kohdallani oma juttu ja soundi on löytynyt ennen kaikkea kiertämällä. Kun keikkailee vaikkapa sadan esiintymisen vuosivauhdilla, niin kyllähän se sysää kummasti omaan suuntaan.
Kansainvälinen urasi otti ison askeleen, kun sinut kiinnitettiin saksalaiselle Ruf Recordsille vuonna 2005. Mitä silloin tapahtui?
– Tutustuin levy-yhtiön kippariin Thomas Rufiin, kun hän oli käymässä Helsingissä. Ja niinhän siinä kävi, että sain diilin. Heti eka albumi oli hyppy syvään päähän – tai ainakin Yhdysvaltain syvään etelään. Thomas nimittäin lähetti minut, Aynsley Listerin ja Ian Parkerin Amerikkaan levyttämään. Ideana oli nauhoittaa materiaalia bluesin syntymailla Clarksdalessä, Memphisissä ja New Orleansissa, mutta viimeksi mainittu jäi pois, kun hurrikaani Katrina tuhosi seutuja vähän ennen reissua. Samalla myös levyn nimi lyheni, siitä tuli Pilgrimage – Mississippi to Memphis.
– Clarksdalessä mentiin yhteen ravintolaan. Kysyin tarjoilijalta, että missähän se Robert Johnsonin kuuluisa risteys mahtaa olla. ”Se on tuossa ihan kulman takana”, kuului leveällä etelän murteella. Mentiin katsomaan, ja siellä oli kitarat ristissä bluesin syntypaikan merkiksi. Piti vähän nipistää itseään, että nyt on päästy… mestoille. Tulee nytkin kylmät väreet, kun muistelen niitä hetkiä.
Näistä ajoista on nyt parikymmentä vuotta, ja urasi varrelle on mahtunut vaikka mitä. Mikä on hommasi väkevin suola tänä päivänä?
– Esiintymiset. Tämäkin on hieman paradoksaalista, sillä keikkailuun liittyy älytön määrä kaikkea vähemmän kivaa. Ensin ei nukuta kunnolla, ja seuraavaksi pitää ajaa kymmenen tuntia paikasta toiseen flunssan kourissa. Ja sitten kun ilta koittaa, pitäisi olla parhaimmillaan… Mutta sillä hetkellä, kun konsertti alkaa, kaikki huolet unohtuvat. Onhan se klisee, mutta hienot hetket lavalla korvaavat kaiken ikävän.
Vuonna 2013 sait kaksoset, ja lapset lähtivät mukaasi tien päälle jo varhain. Millaista se oli?
– Ihan käsittämätöntä – en suosittele! Jos saa kaksoset, himassakin on haipakkaa. Kun on heidän kanssaan rundilla, säätämisen määrä on uskomatonta. On sanomattakin selvää, että lasten tarpeet menevät kaiken muun edelle. Silloin tehtiin enimmäkseen Suomen-keikkoja mutta käytiin esimerkiksi Ruotsissakin. Pojat olivat silloin puolivuotiaita, ja siellä minä vaihtelin vaippoja Sprinterin sisuksissa – ja kohta noustiin rokkitähtinä lavalle. Olin usein suunnattoman väsynyt, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Oli vaan puskettava kaiken läpi. Se kertonee aikakaudesta eniten, että muistikuvani ovat hyvin hämäriä!
– Älä silti käsitä väärin: olen hyvin onnellinen, että sain silloin lapsia. Olisin ihan hyvin voinut tehdä vain omaa uraa ja skidit olisivat jääneet tekemättä. Onneksi niin ei käynyt.
Tämä voi olla vaikea kysymys, mutta mikä omista albumeistasi näyttäytyy jälkikäteen tärkeimpänä?
– Kaikenlaisia levyjä on pian parikymmentä, ja ne ovat paikoin hyvinkin erilaisia. Kaikkiin liittyy hienoja muistoja. Mutta kyllähän hartaudella työstetty Stolen Hearts [2016] on yksi avainteoksista. Siitä tuli henkilökohtainen levy, joka tuntui koskettavan jengiä uudella tavalla. Toki myös se, että sain tehdä albumia miksaaja-tuottaja Chris Kimseyn kanssa, oli mieletöntä. Hänen uransa varrelta löytyy The Rolling Stonesin, Led Zeppelinin ja B. B. Kingin kaltaisia tekijöitä.
”Sinä valaiset minua!” Carlos Santana totesi Erjalle Helsingissä kesällä 2018. Kuva: Mape Ollila
Ei liene ihan sattumaa, että sait seuraavana vuonna European Blues Awards -tapahtumassa parhaan kitaristin pystin. Miltä palkintojen saaminen tuntuu?
– Jos sille nuorelle kuopiolaiselle olisi sanottu aikoinaan, että jonain päivänä sinut palkitaan kansainvälisessä gaalassa, hän ei olisi välttämättä uskonut… Kun takana on pitkä ura epävarmuuksineen, tunnustusten saaminen on hirveän hienoa. Kun saa pystin, voi hyvillä mielin taputtaa itseään selkään ja ottaa pari taputusta muiltakin. Ja sitten kun seuraava aamu valkenee, voi jatkaa treenaamista!
Uusi albumisi Smell the Roses ilmestyy maaliskuun lopulla. Mainitut siniset sävelet ovat edelleen mukana, mutta levy on kaukana vanhan koulukunnan bluesista.
– Kun rakastuin aikoinaan bluesiin, operoin sen parissa pitkään ja profiloiduin samalla bluesartistiksi. Silti menneisiin vuosiin mahtuu paljon muutakin: jazzia, fuusioprogea, poppia, americanaa ja niin edelleen. Ja hard rockia.
– Uuden levyn tekovaiheessa kysyin itseltäni, mikä olisi kiehtovinta juuri nyt. Tajusin haluavani palata juurille, erityisesti hard rockin pariin. Toki pitkän linjan fanit löytävät levyltä vanhoja tuttuja sävyjä, mutta kokonaisuutena Smell the Roses on hyvinkin uudenlaista Erja Lyytistä.
Mistä inspiroiduit sanoittajana?
– Levyllä on muun muassa luonnosta innoittuneita kappaleita. Esimerkiksi Wings to Fly kertoo nimensä mukaisesti vapaana liihottelusta, mutta samalla siinä muistutetaan, miten pieniä me olemme. Stoney Creek on mystinen murhastoori vaellusreissun varrelta… Vai onko? Myös Dragonfly on eräänlainen haikkausbiisi.
– Kuten kerroin, tykkäsin liikkua lapsena metsässä. Se jäi pitkäksi ajaksi sivuosaan kiireiden takia, mutta viime vuosina olen palannut luonnon äärelle. Olen tehnyt pitkiä vaelluksia ja tien päällä on tullut nähtyä mahtavia mestoja. Norjassa on ihan uskomattomia paikkoja, kuten Preikestolen ja Himmeltindan.
Palataanpa aiemmin mainittuun Santanaan. Muistelisitko erästä kesäistä päivää Helsingin Kaisaniemessä 2018?
– Se oli huimaa. Soitin oman bändini kanssa alkuillasta, ja Carlos Santana oli seurannut touhujamme. Keikan jälkeen Carlos ja hänen managerinsa tulivat juttelemaan. Carlos otti kädestä kiinni ja sanoi: ”You illuminate me!” Mietin siinä, että hetkinen, minä siis ”valaisen” Carlos Santanaa. Sitten hän pyysi minut takahuoneeseen, juttelimme lisää ja kuuntelimme musaa. Kun hyvästelimme, fiilis oli melko kohdallaan.
– Sitten oli luvassa toinen yllätys, sillä manageri tuli uudestaan juttusille: ”Carlos pyysi kysymään, haluaisitko tulla soittamaan lavalle?” Ja niin siinä kävi, että nousin 20 000 fanin eteen jammailemaan Carlos Santanan ja hänen bändinsä kanssa. En tuntenut biisejä sen kummemmin, mutta kun pistin kaiken vuosien aikana oppimani peliin, pysyin mukana ihan hyvin.
Santana-yhtye perustettiin 1966 ja Carlos Santana on 77-vuotias. Aiotko itse soittaa vielä kasikymppisenä, jos taivaankappaleet osuvat kohdilleen?
– Musa on verissä ja rakastan näitä touhuja syvästi. Olen koukussa ja esiintyminen on minulle parasta huumetta. En ole aikeissa lopettaa, joten miksipä ei?
20. helmikuuta 2025
Erja Lyytisen työhuone, Helsinki