Moni muusikko aloittaa soittamisen nuorena, mutta harva nousee julkisuuteen siinä roolissa niin nuorena kuin sinä.
– Aloitin klassisen kitaran tunnit viisivuotiaana. On skidisti tylsää, että eihän sen ikäisen elämästä muista enää mitään. Tiedän, että olen tarttunut kitaraan, koska mun neljä vuotta vanhempi isoveli soitti myös kitaraa. Porukat löysi mulle soitonopettajan, jonka luona kävin useamman vuoden ajan. Kun Tiksujen (Tiktakin) eka levy tuli, olin 13-vuotias.
Millaisia paineita se asetti? Tuossa iässä julkisen arvostelun saaminen ja kestäminen on vähän konstikkaampaa kuin aikuisena.
– Siinä jeesasi se, että oltiin niin hiton nuoria. Ei altistuttu sille pahimmalle arvostelulle, että meidän soittotaitoa olisi verrattu aikuisten taitoihin. En tiedä saako näin sanoa ääneen, mutta mulla oli soittajana ihan hyvä itsetunto. Olin kuitenkin soittanut silloin jo kahdeksan vuotta kitaraa. Olin sinut instrumenttini kanssa. En ajatellut, että mun olisi siinä vaiheessa tarvinnutkaan olla parempi.
Onko siinä siis syy, miksi tätäkin haastattelua nyt tehdään? Olet päässyt pitkälle, koska et lannistunut tai sinua ei ole kiinnostanut, mitä muut sinusta ajattelevat.
– Se on juurikin näin. Tiksu-aikana muistan, että satutti tosi paljon, kun meidän arvostamat suomalaiset muusikot dissasi meitä julkisesti. Se tuntui ikävältä, mutta ei meidän tekeminen ikinä perustunut siihen, mitä muut sanoo. Aika moni niistä asioista on jäänyt varmaan myös huomaamatta. Mulla oli yläasteaikana aika villi tyyli, olin koulussa ihan skitsoissa vaatteissa. Joku sanoi mulle jälkeenpäin, että kyllähän sua Emppu yritettiin kiusata, mutta et vaan huomannut sitä. Sellainen mä olen. Olen keskittynyt omiin asioihini ja tehnyt niitä omia juttujani. En ole tarttunut siihen, että mulle on naurettu.
Jos Tiktakia seurasi jäseniä tuntematta, sinä tosiaan vaikutit ”siltä erilaiselta” rajulta tyypiltä bändissä.
– Ei jäänyt multa huomaamatta, että tosi monet kelasi noin. Miellän itseni tyyppinä kuitenkin ihan eri lailla. En ole yhtään kovis. Olen superkiltti, pyrin olemaan sosiaalisesti harmoninen. Olen saanut sellaisen kasvatuksen. Kohtele kaikkia aina kunnioittavasti ja ystävällisesti, mutta omissa jutuissa saat tehdä ihan mitä sä haluat. Pukeudut niin kuin tykkäät ja teet sellaisia asioita mitä haluat.
Vuonna 2004 ilmestyneiden Tiktak- albumin ja -dvd:n nimi oli Hei me soitetaan… Oikeesti!, kun kyllästyitte vihjailuihin, että olette vain sympaattinen keulakuva bänditoiminnalle. Mutta esiintyikö myös sitä, että teitä pidettiin tahdottomina tytönreppanoina, jotka ovat vain ison pahan musabisneksen riepoteltavina?
– Tunnistan myös tuon kelan. Isoin asia, mikä Tiksu-historiassa on pitänyt työstää, on oma suhde siihen yhtyeeseen ja siinä työskentelyyn. Miltä musta oikeasti tuntui ja mitä mä oikeasti ajattelen siitä. Siitä oli niin kauheasti kaikkia näkemyksiä, kuten että ei noin nuoria saa yksin laittaa tekemään tuonne noita asioita. Eikä me oltukaan. Meidän vanhemmat oli jokaisessa palaverissa mukana, kunnes oltiin täysikäisiä. Meidän perheet on pitäneet meistä hyvää huolta, että saatiin koulut suoritettua. Meillä oli Jenkkirundilla jopa opettaja mukana, joka tsekkasi, että jokainen saa viiden viikon tavoitteet tehtyä. Ei oltu vietävänä ollenkaan. Oltiin tosi tiukkoja sen suhteen, mitä me halutaan tehdä.
Sinut tunnettiin noihin aikoihin punk rockin ystävänä. Miten ja milloin klassisen kitaran harrastaminen vaihtui raisumpaan kamaan?
– Punk rock on mulle se merkittävin genre, koska se oli ensimmäinen oma. Sitä ennen pienet lapset kuuntelee lastenlauluja ja isommat lapset, mitä niiden vanhemmatkin. Meillä oli vinyylisoitin ja oikeasti hyvää musiikkia. Jo vanhemmat kuunteli mun suurinta sankariani J. Karjalaista. Muistan sen sieltä alle kouluikäisestä.
– Mutta punk rock oli oma. Tai broidilta se oli (naurua). Meillä oli sen kanssa vierekkäiset huoneet. Broidi ei ollut kotona, ja sniikkasin sen huoneeseen katsomaan, mitä musaa sillä on. Mulla on varmaan edelleen sen NOFX:n Punk In Drublic -levy. Muita tärkeitä oli Pennywisen About Time, ja tietysti Green Dayn Dookie ja Offspring. Punk rock on värittänyt tyylillisesti ja kaiken suhteen omaa identiteettiä.
Tuon ajan Tiktak- haastatteluissa oli mainintoja, että olitte itse osallisia myös biisinteossa. Mitä se käytännössä tarkoitti?
– Tosi vähän osallistuttiin. Enimmäkseen se meni niin, että istuttiin Lauttasaaressa Universalin neukkarissa, kuunneltiin tuntitolkulla demoja ja päätettiin, mitä niistä halutaan soittaa. Sieltä treenikämpälle ja studioon. Mä olen tehnyt Tuuleksi taivaanrantaan -biisin splittiin Petri Munckin kanssa.
– Olen kirjoittanut musaa tosi nuoresta lähtien. Levy-yhtiö varmaan kelasi, että olisi hyödyllistä imagolle, että biisejä tulisi myös bändin sisältä. Kun ne tiesi, että mä teen musaa, niin sitten sitä ruvettiin rakentelemaan. Muistan että se tuntui tosi pahalta. Teet jotain omalla teiniverellä raapustettuja teoksia ja annat ne ison tuotantokoneiston käsiteltäväksi… Se päättyi siihen yhteen kokeiluun.
Mutta tämä selittää, miksi ensimmäinen kokonaan omaa musiikkiasi sisältänyt levysi, Dame-nimellä tehty So Was It Worth Dying For kuulosti vuonna 2006 niin valmiilta.
– Tajusin, että oman hyvinvoinnin kannalta kannattaa pitää nämä asiat erillään. Olisi muuttanut meidän mimmien välistä dynamiikkaa, jos mä olisin alkanut tehdä musaa Tiktakille. Se olisi asettanut meidät skidisti eri asemaan suhteessa toisiimme.
– Tähän liittyy hauska stoori, jota faijani aina muistelee lämmöllä kaikille. Kun oltiin sainaamassa 1999 meidän ekaa levytyssopimusta, niin nuori Suhis nosti kätensä pystyyn ja sanoi, että mä en kyllä voi allekirjoittaa tällaista sopimusta, kun täällä on tämä kohta, että saadaan tehdä musaa vain Tiktakissa ja Universalille. Olin 13-vuotiaana sanonut siinä pöydässä, että mä ainakin meinaan tehdä musaa miljoonassa eri bändissä kaikkien kanssa. Ei tällaista kohtaa voi täällä olla. Osoittautui hyödylliseksi hetkeä myöhemmin, kun sopparissa oli, että se koskee vain Tiktak-nimeä. Sitten mulla oli vapaus tehdä Dame-levyä.
Näin hiljattain erään Suosikin Tiktak-haastattelun 2000-luvun alkupuolelta, jossa kysyttiin jäsenten tulevaisuudennäkymiä sitten, kun bändi joskus loppuu. Muut soittajat ilmoittivat, että ainakin sitä jatkat musiikin parissa takuuvarmasti. Oliko se sinulle itsellekin yhtä selvää?
– Oli. Se on ollut selvää mulle niin kauan kuin mä muistan. Se on ollut mun elämässä upea turva ja peruspilari, koska monet ihmiset joutuu kipuilemaan hirveästi, mikä on heidän paikkansa maailmassa. Olen sanonut jo teininä, että musta tulee ammattimuusikko, mutta mutsin kanssa tehtiin diili lukion käymisestä. Se oli oikeasti tosi hyvä. Itse olisin jäänyt jo yläasteen jälkeen täyspäiväiseksi muusikoksi. Nyt mä olen kasvatustieteiden maisteri ja musiikkiterapeutti ja innostuin opiskelemaan kaikkea muutakin. Ja mitä muutakaan olisin siihen aikaan tehnyt kuin notkunut jossain steissillä ja juonut siideriä.
– Menin yliopistoon sen takia, että olisin muuten alkoholisoitunut kaksikymppisenä. Jos olet parikybäsenä ammattimuusikko, niin mitä sä oikeasti teet sillä ajalla? Ei siinä ole mitään mieltä. Mä olin lukion jälkeen vuoden täyspäiväinen muusikko ja totesin sen jälkeen, että mulle käy huonosti.
– En ollut ikinä ajatellut kouluttautua mihinkään ammattiin. Ei mulla ollut mitään visiota. Mun silloinen poikaystävä sanoi, että mutsishan on erityisopettaja. Käyt aina muutenkin sen töissä ja tykkäät puljata niiden spessuskidien kanssa. Mene opiskelemaan jotain siihen liittyvää. Menin avoimeen yliopistoon, koska en suunnitellut siitä mitään sen kummempaa kuin että mulla on päivisin tekemistä. Mutta mä innostuin siitä niin paljon, että mä päätin puolen vuoden jälkeen hakea varsinaiseen yliopistoon. Pääsin ja se veti nopeasti mukanaan. Se oli tosi kiehtovaa.
– Ammattiin valmistuin ihan puolivahingossa, mikä oli hyvä homma, koska Tiksut oli silloin loppunut ja tein indienä Alavalaa omassa olkkarissa. Levyt myi jotain 200 kappaletta. Tajusin etten pysty elämään tällä mitenkään. Se on ollut se isoin kriisin paikka.
– Mutta tällaisissa asioissa mussa on optimistin vikaa. Aika nopeasti hiffasin, kun olin saanut sen kriisin käsiteltyä, kuinka paljon päivätyö vapauttaa luovaa energiaa. Yhtäkkiä sillä ei ole senkään vertaa väliä, onko musiikki kaupallista vai ei, kun voi tehdä ihan mitä vaan. Kyllä se kuuluu mun mielestä niissä myöhemmissä Alavala-jutuissa. Se oli tosi epäkaupallista, mutta sitä oli tosi ihanaa tehdä.
Teksti: Antti Luukkanen
Lue koko haastattelu Soundista 7/23.