Siitä on nyt neljä vuotta, kun Ellinoora istui keskellä toista poikkeusvuotta studiollaan ja kertoi Soundille albumista Viimeinen romantikko. Artisti oli ymmärtänyt, että trilogia oli valmis ja yksi vaihe hänen matkallaan päättynyt.
Laulaja kertoi innokkaasti, että hänen seuraavan albuminsa työnimi on ”Retro”. Sen oli tarkoitus olla jotain aivan muuta kuin kolme aiempaa levyä. Retroa albumista ei tullut, mutta jotain erilaista kyllä.
– Mulle ”retro” tarkoitti sitä, että tulen tekemään mun ”brittisoul-albumin”. Mutta matkan varrella mä tajusin, etten halua tehdä mitään, mikä on jo tehty, Ellinoora kertoo nyt iloisesti.
– Olin jossain lentokentällä ja ajattelin yhtäkkiä, että ”Melankolisten laulujen klubi”. On ollut Villi lapsi, Vaaleanpunainen vallankumous ja Viimeinen romantikko, ja nyt onkin kolme sanaa, jotka voivat merkata paljon kaikenlaista. Tuo yksinkertaisen oloinen ahaa-elämys sai mut innostumaan.
Albumin lähtöidea oli simppeli: mennä kaiken ytimeen ja tehdä niin hyviä popkappaleita kuin mahdollista.
– Sen oli oltava vitun hyvä poplevy. Sellainen, joka voi ilmestyä minä vuonna tahansa ja olla silti relevantti. Sen on oltava ajaton. Me päätettiin olla miettimättä yhtään, tuleeko levylle jonkun mittarin mukaan liian paljon kaikkea, tai täyttääkö se jotain nykyaikaisen poplevyn vaatimuksia.
– Musiikki on aina lopulta sitä, että haluaa tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, mutta siinä on oltava myös sellaista kansanomaisuutta. Moni biisi tällä levyllä tuntui siltä, että oon tullut kauaksi siitä, mistä joskus aloitin.
Se oma missio
Ellinoora on tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana monella tapaa valtavan työn.
Neljä levyä, iso nippu hittikappaleita ja valtava määrä keikkoja on jo itsessään kunnioitettava saavutus. Vieläkin merkittävämpää on, millä tavalla Ellinoora on voittanut kuuntelijoita puolelleen yksi kerrallaan.
Kun Ellinoora aloitti, moni suhtautui häneen yhtenä etunimiartistina muiden joukossa. Poptähdenlentona, jota kukaan muista muutaman vuoden päästä. Nyt hänen keikoillaan käy kaikenlaisia musafaneja.
– Kun mut sainattiin vuonna 2011, olin 17-vuotias ja artistikenttä oli sellainen, että naisartisteja oli ehkä Chisu, Jenni Vartiainen ja muutama muu siinä eturintamassa, Ellinoora muistelee.
– Olin itse todella kriittinen musiikinkuuntelija. Musiikkilukiolainen. Huomasin olevani tosi kiinnostunut siitä, miksi jokin bändi tai artisti lyö läpi. Jossain määrin siinä on kyse siitä, että on lahjakkuutta ja oikea ajoitus, mutta aina myös siitä, että joku tulee jonkin muurin läpi. Tulee joku tyyppi, jolla on ihan omanlaisensa missio.
– Muistan, kun Jenni Vartiaiselta oli tullut Seili-albumi [2010] ja mun piti ihan suostutella kavereita keikalle Qstockiin. Oon aina ollut loistavan suomipopin rakastaja ja puolustaja. Jennillä oli ja on se omanlainen missio. Ehkä siksi tiesin jollain tavalla aina, että tämä munkin juttu tulee menemään läpi. Koska tiesin, että mullakin on se missio.
Sitten päätään pudisteleva ja nauravainen Ellinoora vie tarinan maailmanluokkaan.
– Oon kuullut sellaisen jutun, että joku suomalainen musa-alan ammattilainen oli tavannut Lady Gagan jollain konttorilla jo paljon ennen kuin hän oli julkaissut musiikkia. Gaga oli ollut valtava tekoturkis ja pelkät alusvaatteet päällä ja todennut: ”I’m gonna be the biggest fucking star ever.” Mä olen aika ujo, joten ihan noin suoraan röyhkeyteen musta ei ollut, mutta luotan itseeni.
Ellinooraa, Lady Gagaa ja Jenni Vartiaista yhdistää erinomaisten popkappaleiden ohella ainakin se, että he kaikki ovat onnistuneet myös ärsyttämään.
– Vastavoimasta syntyy aina suurin rakkaus, Ellinoora hymyilee ja sanoo palanneensa hiljattain siihen hetkeen, kun musiikkimediat kirjoittivat hänestä ensimmäistä kertaa.
– Mulle tärkein juttu oli se, että oon ollut musani ja imagoni suhteen puikoissa itse ja päättänyt mitä teen. Mullakin kesti aikansa, että löysin sen oman jutun, mutta en koskaan pidätellyt mitään. Kyllä mulle on aikoinaan tarjottu sellaisia ”ihan kivoja iskelmäkappaleita”, joista oon joutunut kieltäytymään. Ne ei olleet mua.
Tässä piilee tärkeä juonne: artisti nimeltä Ellinoora ei ole sama henkilö kuin Ellinoora-niminen ihminen, vaikka nämä kaksi kulkevat limittäin musiikissa ja sanoituksissa.
– Ulospäin saattaa vaikuttaa, että oon tosi särmä ja varma artisti, mutta ero siihen, miten herkkä ihminen olen, on todella iso. Mun on paljon helpompaa keskustella ja käsitellä vaikeitakin asioita musiikin kautta, ja siksi se merkitsee mulle paljon.
– Oon huomannut, että mun artistiminä on vapautunut näiden kymmenen vuoden mittaan koko ajan enemmän, mutta samaan aikaan mun siviiliminä on yhä käpertyneempi. Joskus ajattelin, että sitten kun tuo ja tämä tapahtuu, oon koko minuuteni suhteen tasapainossa. Nyt luulen, ettei niin tapahdu koskaan.
Kärsimysnarratiivi tauolle
Runsaasti itsetutkiskelua harrastava Ellinoora kertoo löytäneensä itsensä pohtimasta, mikä hänen artisti-identiteettinsä on. Millainen artisti hän haluaa olla? Mikä saa hänet itsensä syttymään esiintyjänä?
– Tänä vuonna tuli kuluneeksi kymmenen vuotta mun ekoista omista biiseistä. Oon reflektoinut koko sitä matkaa ja miettinyt, missä kohdissa mulle on tullut jokin oivallus tai jokin asetus omassa päässä on muuttunut.
– Toisen levyn aikaan tajusin, että hetkonen… visuaalinen tarinankerronta. Teemat, konseptit ja kaikki ovat mulle hengissäpitävä voima. Musta tuntuu, että vielä tuolloin oli paljon sellaista, että artistilla oli vaan taustakangas, jossa luki sen nimi. Vierastin sitä jo silloin. Jos on jokin visuaalinen idea, niin miksei sitä sitten toteuttaisi?
– Haluan, että mulla on sen musan ohella jokin juju. Mua ei kiinnosta ihan peruskeikka. En tarkoita, että mun tai muiden pitäisi tehdä jotain miljoonabudjetin juttuja. Meinaan sitä, että jokaisesta kiertueesta on hienoa aistia se, millaisessa kohdassa elämäänsä artisti juuri sillä hetkellä on.
Kun tähän lisätään, ettei Ellinooran bändi soita keikkojaan klikkiin ja saattaa keksiä rundeillaan irrotteluja kuten viime keväällä lavalla nähty onnenpyörä, menossa on myös annos rock’n’rollia.
– Me ei suunnitella keikkoja siten, että missä kohdassa on välispiikit ja mitä niissä sanotaan. Festarikeikoillakin voi sattua kaikenlaista hauskaa, kun päätän vaan daivata yleisöön tai laulattaa sillä koko biisin.
– Vaikka mulla olisi jokin teema, haluan että keikat on energioiden vaihtamista. Oon tietyllä tapaa arvaamaton ihminen, ja haluan, että mun keikat on arvaamattomia. Ei ole olemassa mitään tiettyä juttua, mitä Ellinoora on. Haluan antaa ihmisille syyn tulla meidän keikoille yhä uudelleen.
Kolmekymppisen Ellinooran matka artistina ja ihmisenä on tietysti täysin kesken, mutta hän kokee, että viime vuonna muuttui jotain tärkeää.
– Päätin, että nyt loppuu sellainen kärsimysnarratiivi. Että nyt mä otan kaiken ilon irti kaikesta. Onnistuin sulkemaan ylianalyyttisen mieleni, oli huimia keikkoja ja tapahtui paljon ihania asioita.
– Tietysti oon yhä stressaaja ja jännittäjä, jolle ei riitä ikinä mikään, mutta pointti oli, että ikuisen katastrofiajattelun sijaan sain kiinni ajatuksesta, että mitäpä jos asiat menevätkin hyvin. Ylioptimismi on mulle luontevaa, mutta samalla oon ylianalyyttinen, mikä on joskus tosi ristiriitaista.
Käännekohtana Cullum
Tietoisuus itsestä on suuressa roolissa Melankolisten laulujen klubi -albumilla. Ellinoora on aina laulanut sekä suurta että herkkää musiikkia, mutta nyt iso on entistä isompaa ja hauras hauraampaa.
– Viimeinen romantikko oli tosi parantava kokemus. Pääsin niihin aikoihin eroon ihan fyysisistäkin kivuista, ja se koko albumi oli vapauttavaa larppausta kaukaiseen satumaailmaan, Ellinoora aloittaa.
– Mun sisäinen Disney-lapsi tuli siitä kylläiseksi. Se oli omalla tavallaan täydellinen levy. Sen ilmestyttyä koin ristiriitaa, että tavallaan haluaisin olla tosi avoin ja sanoa asiat kuten ne on menneet, mutta samalla olin oppinut vuosien varrella, että itseään pitää myös suojella. Olin ehkä tehnyt silloin liian paljon. Vaatinut itseltäni liikaa.
Vuoden 2021 päätteeksi Ellinoora kertoo ”palaneensa tosi pahasti loppuun”.
– Menin Emma-gaalan lehdistötilaisuuteen, ja oon katsonut niitä kuvia jälkikäteen. Mun silmissä ei ollut mitään tunnetta. Mulla oli hirveän huono fiilis, koska omatuntoni on sellainen, että asiat pitää tehdä itse, olen etuoikeutettu eikä pidä valittaa mistään.
Kerrottu johtaa uuden albumin outolinnun syntytarinaan. Kun Melankolisten laulujen klubin kolmas kappale Ahdistuksen aika soi, voi aistia, että ollaan jonkin erikoisen äärellä. Kyseessä ei ole täysin Ellinooran ja biisinteko kumppaninsa Samuli Sirviön sävellys, muttei myöskään puhdas cover.
– Mulla oli takana tosi synkkä ajanjakso, jolloin en poistunut kotoani lainkaan. Itkin vain. Sitten näin Jamie Cullumin Facebook-livekeikan. Hän soitti The Age of Anxiety -kappaleen, joka aiheutti mulle ihan kokovartalokylmikset, Ellinoora kertoo.
– Kuuntelin sitä biisiä lähiviikkojen aikana valehtelematta viisisataa kertaa. Koko ajan. Se ei ollut enää millään mittarilla normaalia. Se biisi resonoi omaa tilannettani niin vahvasti, että mä päätin kääntää sen tekstin. Jos miettii orkkistekstiä, sen alku on sama, mutta muuten tämä versio on täysin mun kokemusta.
Syntynyt teksti oli Ellinooralle itselleen niin raaka ja rehellinen, että se suorastaan hävetti häntä.
– Sitten oltiinkin jo keikalla Porvoossa. Sanoin Samulille, että haluaisin soittaa Cullum-biisin. Sovittiin, että vedetään se akustisesti. Valomieskin tuli sanomaan keikan jälkeen, että huh huh, olipas se hieno biisi.
– Siitä asti se on kulkenut mun mukana. Biisi tuntui koko ajan siltä, että se pitää tehdä. Me ei eletä mitään käännösbiisien aikaa, joten en edes tiennyt, miten tuollaista pitäisi lähteä kyselemään. Onneksi se järjestyi, kun tehtiin levyä. Se oli osa tätä prosessia. Tavallaan sellainen käännekohta matkalla nykyhetkeen.
Hieman myöhemmin levynteko pääsi todelliseen vauhtiin. Ellinoora ja Sirviö työskentelivät Lontoossa, ja kun levyn avaava Dear Diary alkoi muotoutua Ellinooran julistavien puhelaulujen kera, albumin luonne alkoi varmistua.
– Kun kirjoitin sitä biisiä, olin niin ahdistunut, että jätin puhelimen käytön kokonaan, Ellinoora sanoo ja kertoo kirjoittaneensa kappaleeseen ”julkista päiväkirjaansa”.
– Myöhemmin sain tekstistä kommenttia, että voisiko se olla vähän samastuttavampi. Vastasin heti, että ei voisi. Sanoin, että enhän mä voi kirjoittaa siten, että musiikkini on suunnattu kaikille.
– Mulla ja Samulilla on ollut sellainen hokema kuin ”we always knew”. Jos mulle tulee epävarma hetki, että en mä voi tehdä näin, Samuli muistuttaa mua, että ei Liam Gallagherkaan epäröisi. Tuollainen meidän tapa tehdä asioita loppuviimein on. Me ei pelätä mitään. Jotenkin me kuitenkin aina luotetaan siihen mitä tehdään.
Arpia ja leikkiä
Lukemattomilla levyillä ryvetään ihmisyyden ja maailman synkkyydessä. Yhtä monilla albumeilla vain bailataan.
Melankolisten laulujen klubi on erilainen albumi. Sillä kerrotaan avoimesti, miltä maailma näyttää yhden ihmisen näkökulmasta. Levyllä myönnetään, ettei kaikki aina järjesty, mutta elämä voi silti olla elämisen arvoista.
– Musta tuntuu, että ihmiset ja maailma kaipaa yhä enemmän musiikkia, joka kertoo todellisista asioista. Monelle ei enää riitä viihdyttävät laulut, Ellinoora pohtii.
– Mun terapeutti sanoi hyvin, kun valitin sille hieman, että milloin tulee se tasainen aika. Että viime vuonna mulla oli niin hyvä fiilis – miksei se voi jatkua aina. Terapeutti tokaisi, että sun levyn nimi on Melankolisten laulujen klubi, et sä voi odottaa nyt mitään Ellinoora 30 vee -kiertueen tenhoa, vaan sä elät nyt näiden laulujen aikaa.
– Levyn ristiriita on sama kuin ristiriita minussa. Oon ikuinen optimisti, mutta oon myös särkynyt monta kertaa. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että matka jatkuu. Ihmisen elämässä tapahtuu paljon asioita, joista tulee haavoja ja niistä taas arpia, mutta niiden arpien ei kuulukaan koskaan parantua. Ne on osa sua aina, ja niitä pitää vaalia.
Tässä kohdassa Ellinoora vaikuttaa muistavan, että hän on vasta 31-vuotias. Nuori ihminen, jonka elämässä on toki tapahtunut paljon kaikkea, mutta valtavan paljon on edessäkin. Ajatus saa hänet hymyilemään.
– Mä odotan tätä kolmekymppisyyttä sen takia, että uskon löytäväni rauhaa. Oon ehkä ymmärtänyt vasta ihan viime aikoina, miten etuoikeutettu olen, kun mulla on tällainen kanava, jonka kautta käsitellä elämääni.
– Oon kiitollinen, että olen löytänyt oman ääneni ja siten paikkani tässä maailmassa. Se on aika paljon se. Musta on tärkeää pysyä uteliaana. Tiedostaa menneisyys, mutta mennä kohti tulevaa.
Nykyaika ei ole helppoa muusikolle, eikä varsinkaan pop-sellaiselle. Somealustoja on monta, ne kaikki pitäisi ottaa haltuun ja jokaisessa pätee omat lainalaisuutensa. Pitäisi olla kaikkea, kaikkialla ja koko ajan.
Monet keskittyvät tuskailemaan asian kanssa. Ellinoora kertoo löytäneensä oman tapansa käsitellä sitä.
– Siinä kohtaa, kun mä näin, että Kultainen sukupolvi -biisistä oli tehty tuhansia Tiktok-videoita, joissa nuoret käsittelivät sen kautta asioita, joita mä en siinä iässä edes ajatellut, jotain mun päässä loksahti.
– Hyväksyin lopullisesti, että someen pitää heittäytyä kellumaan just omana itsenään. Se on se asia, joka herättää ihmisissä tunteita. Se on sitä todellista sosiaalista mediaa. Sen voi ottaa sellaisena haasteena, että kuinka oma itsesi kehtaat olla siellä. Jos uskallat, niin joku muukin saattaa uskaltaa.
Laulaja nauraa, että vaikka hän suhtautuu musiikkiinsa tosissaan, leikillekin pitää löytyä sijaa. Hän ei neuvo ketään, mutta jakaa tärkeitä oivalluksia siitä, miten maailma nykyään toimii.
– Oon ehkä myös vähän auktoriteettikammoinen oululainen. Jos mulle tullaan sanomaan, että tää ei nyt ole oikein, tai että tässä biisissä pitäisi olla vielä ”se Tiktok-hetki”, niin mä menen vielä enemmän omaan suuntaani.
– Eikä [marraskuista] Nokia Arenan -keikkaakaan voinut vain tiedottaa. Sen asian kanssa piti leikkiä. Sillä piti kiusoitella. Me jaettiin festarieturiveille kirjekuoria, jotka ohjasivat nettisivuille laskuriin. Liimattiin vaaleanpunaisia julisteita ympäri kaupunkia, jaettiin valtavaa kakkua rautatieasemalla ja soitettiin keikka Tampereelle menevässä junassa.
– Viihdyin siinä itsekin ja pidin hauskaa, koska ei kaikki ole niin vakavaa. Se on tämän kaiken suola.