PMMP:n basisti Juho Vehmanen, rumpali Heikki Kytölä ja kitaristi Mikko Virta kasvoivat PMMP-vuosikymmenen aikana parikymppisistä muusikoista Suomen eturivin soittajiksi, joille on riittänyt töitä myös PMMP:n jälkeen.
Viimeisimpänä Vehmanen ja Virta soittivat Ville Valon bändissä ja Vesala-bändissä. Kytölä puolestaan Lauri Tähkän mukana. Vehmanen toimi myös Mestarit-kiertueen kapellimestarina ja soitti Jenni Vartiaisen yhtyeessä. Kytölä rumpaloi myös Maija Vilkkumaan ja Knipin kanssa. Kaikki kolme ovat musisoineet yhdessä My First Bandissä.
Kaikki bändit ovat kuitenkin aina erilaisia ja kolmikko myöntää, että myös PMMP:ssä oli ainutlaatuista taikaa.
Virta: – Paula sen hyvin laittoi, että PMMP oli kuin valittu perhe. Tavallisesti perhettään ei saa valita, mutta tässä tapauksessa me voitiin. Se rakkauden määrä teknikkoja myöten oli sellaista, ettei siinä ollut kahden kerroksen väkeä.
Kytölä: – Me oltiin aika nuoria tuolloin ja me koettiin yhdessä koko parikymppisyys. Tehtiin miltei tuhat keikkaa, koettiin aika isoja asioita yhdessä ja sen jälkeen kaikki muu on vertautunut noihin PMMP-vuosiin.
Näistä haikeista muistoista huolimatta kaikki myöntävät, että vuosi 2013 oli oikea aika lopettaa tuo aikakausi.
Kytölä: – Hallikiertue meni niin, että teimme asioita paljon itse, eikä mukana ollut isoa organisaatiota. Olin itsekin tuotannossa ja jossain vaiheessa kävi selväksi, ettei kaikesta voi nauttia, jos on samaan aikaan kaksissa saappaissa.
Kovin pitkään kolmikko ei lepäillyt, koska jo PMMP-loppuaikoina oli käynnistelty My First Band -yhtyettä.
Kytölä: – Samana syksynä me lukittiin suunnitelmat Euroopan kiertueen suhteen. Olisi ollut aika lannistavaa, jos mitään tuollaista kivaa ei olisi ollut tiedossa ja olisi joutunut prosessoimaan paljon enemmän kaikkea tapahtunutta.
Parhaimpina aikoinaan PMMP oli yhtä aikaa yleisön että lehdistön suosikki. Bändin kappaleet soivat sekä radiossa että musiikkinörttien soittimissa. Keikoillekin löysi kaikenlaista väkeä iästä, sukupuolesta tai musiikkimausta riippumatta.
Virta: – Sen suuruuden ja hienouden tajusi oikeasti vasta jälkikäteen. Kun saimme lisää kilometrejä mittariin ja kohtasimme faneja pitkin muiden bändien rundeja, saimme aina kuulla, miten paljon PMMP heille merkitsi.
Vehmanen: – Aikanaan se bändissä oleminen oli meille niin paljon enemmän toveruutta, eikä siinä ollut isoa koneistoa taustalla. Kun katsoo Tuohimaan Artun dokkaria meistä, niin siinäkin näkee, että PMMP oli ennemmin sellainen hauska kesäleiri, joka liikkui ympäri Suomea. Siinä ei ollut ylimääräistä glamouria, mikä loi tärkeän yhteyden kuulijoihinkin.
Keikat ja keikkojen tuotannot ovat muuttuneet paljon kymmenessä vuodessa. PMMP-aikana musiikkia tukivat lähinnä valot ja taustalakanat. Nyt modernit screenit, lavarakennelmat ja visuaaliset showt ovat keikkojen arkipäivää.
Kytölä: – On makeeta päästä tekemään PMMP-show’ta vanhoilla vahvuuksilla ja ihan uudessa muodossa, mutta siinä pitää olla tarkkana, että pidetään myös se tietty estetiikka, mitä me ollaan aina oltu. Paluukeikoilla olisi mahdollista tehdä vaikka mitä, mutta näen asian niin, että nyt me tuodaan kaikki tässä välissä oppimamme PMMP-maailmaan.
Kolmikko naureskelee, että PMMP-bändi oli aikoinaan niin hyvässä livekunnossa, etteivät he voi tulla takaisin ainakaan huonompana. Siksi treenit ovatkin olleet intensiivisiä ja kaikki haluavat jälleen antaa kaikkensa bändille.
Vehmanen: – Stadionkeikat on ihan megapitkiä ja me jankataan treeneissä biisejä niin kauan, että kaikki on paremmin kuin ikinä. Treeneissä oppii vain treenaamaan ja keikkojakin on vain viisi, joten ne ovat myös aika nopeasti ohi.
Kytölä: – Vaikka on tullut soitettua paljon keikkoja ja treenattua rumpuja enemmän kuin PMMP-aikoina, niin kroppa ei meinannut pysyä Kohkausrockissa ja muissa meidän punk-repäisyissä mukana. Siinä sai ottaa iskua vastaan aika paljon ja runnoa menemään, jotta löysi itsestään taas sen PMMP-soittajan yksin ja koko bändin voimalla.
Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 6/24.
