Galway on mielenkiintoinen paikka. Keskikokoinen irlantilaiskaupunki näyttäytyy alkumetreillä uinuvana rannikkokaupunkina, mutta ytimessä on elämää, etenkin illan himmetessä. Róisín Dubh näyttää kadulta katsottuna pubilta, mutta sisätiloista löytyy mystisen hämyinen paikka, jonka perällä on useamman vuosikymmenen toiminut musiikkiklubi. Lavan käyttöaste on kova ja myös meidän keikkamme jälkeen lavalle kapuaa puhaltimin varustettu orkesteri aloittaakseen illan toisen esiintymiskattauksen. Jälleen ällistelen, kuinka paljon täällä on tarjolla elävää musiikkia ja erilaisia keikkoja.
Esiintymispaikan nimi tarkoittaa kuulemma mustaa ruusua ja viitannee erittäin tunnettuun irlantilaislauluun, jonka alkuperä on ilmeisesti edelleen hieman mysteeri. Kappaleen ovat versioineet muun muassa Phil Lynott ja Sinéad O’Connor. Thin Lizzyn Black Rose -albumin kappale Róisín Dubh (Black Rose): A Rock Legend pohjautuu ilmeisesti alkuperäisen kappaleen tarinaan. Aika mahtavaa, miten perinteet ja historia voivat kietoutua uusiksi lauluiksi ja elää omaa elämäänsä musiikin kivijalkoina.
Musiikista puhuttaessa on mainittava, että on ollut hienoa soittaa uuden The Dark Side of the Moo -levymme kappaleita heti kiertueen alusta asti. Biisit ovat saaneet hyvän vastaanoton ja tuovat myös meille lisävipinää settiin. Näin myös Galwayn-keikalla, jossa tunnelma kiihtyi kohti loppua ja oli mitä mainioin. Oman mukavan lisänsä keikkaan toi, että yleisön suomalaisedustukseen kuuluivat myös neljä hyvää tuttavaamme Piikkikasvi Oy:n toimistolta. On tärkeää huomioida, että jokainen kiertue vaatii ison määrän ennakkovalmisteluja bändiltä, mutta myös yhtyeen kanssa yhteistyötä tekeviltä tahoilta. Manageri, keikkamyyjät, tuotantovastaavat ja muut henkilöt mahdollistavat monta asiaa, jotta kiertue voi toteutua. Kiertäminen on monelta osin yhteispeliä. Suuri kiitos heille kaikille, joiden kanssa teemme tätä hommaa.
Lähes sekopäisen nopean roudauksen jälkeen astuimme Galwayn kadulle ja yhtäkkiä tuntui siltä, että olisipa kiva käydä tutustumassa paikalliseen yöelämään, joka torstai-iltana sykki eläväisesti. Nauratti ääneen, kun lopputulema oli seuraava: Istuimme hotellin aulabaarissa seesteisesti oluella ja katsoimme YouTubesta Hittimittari-ohjelman jaksoja. Siinä oli rock and roll -elämää hurjimmillaan! Täytyy sanoa, että en itse muistanut ollenkaan, miten jämäkkä ohjelma Hittimittari oli. Alatalo juonsi jaksoja hillitysti golfpelaajalle sopiva neule päällä ja ruutuun ilmestyi toinen toistaan upeampia kasarimusiikkivideoita. Tällaista sisältöä televisiotarjonta kaipaa myös tänä päivänä. Jos ei voi tehdä uusia jaksoja, niin näyttäkää sitten uusintoja.
Takaisin pakettiautoon, joka seuraavana päivänä päätyi Sligoon. Siellä meitä oli vastassa Hawk’s Well Theatre ja reissun ainoa konserttisalikeikka. Keikka meni hienosti ja toi mukavaa vaihtelua istumakatsomon sekä erilaisen tunnelman myötä. Toki keikan loppua kohti takapuolet nousivat penkeistä ja yleisö näytti nauttivan keikasta todella paljon. Sligossa paikallinen sää osoitti jälleen arvaamattomuutensa ja vajaan tunnin kestäneen ulkoilun aikana sain päälleni vettä, räntää, tuulta, aurinkoa ja pilviä. Paikallisilta vaaditaan kyllä aikamoisia hermoja.
Dublinin Opium-klubi sijaitsee hieman sivussa ruuhkaiselta Temple Barin alueelta ja hyvä niin. En halua edes kuvitella, millainen logistinen painajainen tuo kapeiden kujien ja ihmisten täyttämä alue voi jopa helpommillaan olla. Tällä kertaa paikallinen järjestävän tahon edustaja oli hoitanut kaiken viimeisen päälle hienosti, alkaen pysäköinnistä. Siitä vain tavarat hissillä toiseen kerrokseen ja piuhat paikalleen. Illan avanneen bluesyhtyeen kitaristin tuleen syttynyttä vahvistinta lukuun ottamatta ilta meni hienosti. Yleisöä oli lauantai-iltana tullut paikalle erittäin hyvin ja tunnelma oli äänekäs. Tässä vaiheessa osa orkesterista oli matkannut jo muutaman päivän flunssan kera, mutta kaikki jaksoivat tuutata lavalla sata lasissa. Keikan jälkeen majoituimme Dublinin lentokentän vieressä sijaitsevaan hotelliin, josta tekisimme seuraavan illan Belfastin keikan pistona. Maanantaiaamuna aikaisin Suomeen lähtevän paluulennon myötä oli logistisesti järkevää majoittua kahdeksi viimeiseksi yöksi lentokentän viereen.
Belfastin Limelight on meille tuttu paikka ja koko ilta sujui edellisen kerran tapaan sujuvasti. Belfast on kaupunkina sekoitus uutta ja vanhaa. Sieltä löytyy perinnemusiikkia pursuavia pubeja, joissa ehdimme edellisellä vierailulla käymään. Silloinen ilta taisi olla maanantai ja pieni pubi oli aivan tupaten täynnä ihmisiä kuuntelemassa jameja, joissa paikalliset muusikot soittivat akustisilla soittimilla kaikenlaisia reelejä, jigejä ja muuta mukavaa musiikkia. Kortteli sivummalle ja yhtäkkiä edessä seisoo lasirakennus, jonka ikkunassa on monikansallisen brändin logo. Tähän asiaan on joka kerta yhtä vaikeaa tottua.
Kiertueen viimeisen keikan jälkeen ohjelmassa oli tavaroiden pakkaaminen lentokuntoon. Matkatavarakohtainen tavoitepaino on 23 kilogrammaa ja lisäksi jotkin soittimet saattavat kestää matkaamista hieman paremmin, jos esimerkiksi laittaa kielet löysälle. Operaation jälkeen siirryimme yön jo tummuttua takaisin Dublinin lentokentän kupeeseen käymään sängyssä. Kello pärähti soimaan hieman ennen viittä ja onnistuin puoliunessa pukeutumaan pukuun, joka muuten jo tässä vaiheessa haisi sen verran käytetylle, että anteeksi vain kanssamatkustajille. Vielä vajaa pari kuukautta tätä teemaa jäljellä. Lentokentältä suomalaiset ystävämme Pössi ja Segerståhl ottivat hyvin palvelleen kiertueauton huomaansa ja ajoivat sen Lontooseen.
Dublinin ruuhkainen lentokenttä tuntui hyvin valvotun yön jälkeen kaoottiselta. Onneksi lento lähti matkaan ajallaan ja pian olimme oman keikka-automme kyydissä matkalla kohti Keski-Suomea. Monesti itse havahdun vasta jossain tässä vaiheessa siihen, että kiertue on kohta ohi. Matkan aikana keskittyminen on niin vahvasti suunnattuna kaikkeen kiertueella tapahtuvaan. Sosiaalinen media työllistää bändiä päivittäin, sovitaan mahdollisista settilistan muutoksista, soittimia on huollettava, toisinaan tapahtuu odottamattomia asioita ja ne täytyy ratkaista jollain tavalla. Kiertueen ajan katson helposti maailmaa aika kapean putken lävitse ja aina en edes muista, mitä kaikkea on tapahtunut missäkin. Päivät, paikat ja tapahtumat sekoittuvat keskenään. Tällainen päiväkirja auttaa jäsentämään ajatuksia ja ehkä tästä voisi tulla tapa.
Kokonaisuudessaan kiertue oli onnistunut. Esiintymiset menivät hyvin, yleisö löysi hyvin paikalle ja uusi levy kiinnostaa kuulijoitamme. Aika yleinen palaute keikoillamme on, että joku on katsonut videoitamme YouTubesta ja on yllättynyt, miten erilaiselta, jollain lailla paremmalta ja isommalta kuulostamme keikalla. Tällainen palaute ilahduttaa, koska olemme panostaneet paljon keikkakokemukseen soiton osalta ja myös ääniteknikkomme Antti ”Ministeri” Laitila työskentelee jatkuvasti kehittääkseen keikkasoundiamme. Mahdollisuuksien mukaan mukanamme kiertää myös valoteknikko ”Rahka” Rahkonen, joka tuo vielä oman mausteensa soppaan.
Nyt on aika pestä pyykkiä ja viettää aikaa kotona. Tulevalla viikolla karavaanimme suuntaa Ranskaan, jossa soitamme viikon mittaisen osan kiertueestamme. Sen jälkeen suuntana ovat Saksa, Hollanti ja Sveitsi. Helmikuussa on sitten aika aloittaa kotimainen osuus The Dark Side of the Moo -kiertueesta. Mutta siihen on vielä aikaa, joten etenemme päivä kerrallaan.
Kiitos kun olette lukeneet näitä juttuja, kiitos Soundille tästä mahdollisuudesta kertoa reissustamme ja nähdään keikoilla!
Teksti: Tomi ”Remmel” Tajakka (laulu, akustinen kitara, balalaikka, mandoliini)
Kuvat: Steve ’n’ Seagulls
Lue myös: Steve ’n’ Seagulls Britteinsaarilla, kiertuepäiväkirja osa 1: Lähdön tunnelmaa
Lue myös: Steve ’n’ Seagulls -kiertuepäiväkirja, osa 2: Pukumiehet syksyisessä Englannissa