Lämmin syysaurinko pilkistelee vaaleiden pilviharsojen seasta Espoon Kivenlahdessa. Pian kulman takaa astelee mustatukkainen hahmo, jonka tunnistaminen ei ole järin vaikeaa. Sehän on Teijo ”Twist Twist” Erkinharju nahkatakissaan ja Ace of Spades -paidassaan.
Twist Twist on yli kuusikymppisenäkin sataprosenttisen rock – ja miksi kummassa ei olisi. Vanha viidakon viisaushan kuuluu, että jos Lemmy Kilmister joukkioineen kääntää maailmasi päälaelleen, vastaan on turha pyristellä.
Suuntaamme ripein askelin kohti lähintä baaritiskiä. Tuota pikaa edessä välkkyy ruskeaa ja vähän kirkkaampaakin. On tullut aika nostaa pöydälle niin varhaisvuodet, Peer Günt, Leningrad Cowboys kuin monet muutkin aiheet.
Alkuun on pakko kysyä: mistä lempinimesi Twist Twist on peräisin?
– Juice Leskisen biisistä Erkki twistaa. Koska poljin kahta basaria, myös Twist piti tuplata. Nimen keksi Peer Güntin miksaaja Reima Saarinen.
Palataan parikymmentä vuotta varhaisempiin aikoihin. Mitä muistat lapsuudestasi?
– Olen muistavinani jotain John F. Kennedyn ampumisesta. Kennedy tosin murhattiin loppuvuodesta 1963. Olin alle kaksivuotias, joten saatan olla väärässä.
– Sen muistan jo paremmin, että asuttiin Kuusankoskella ja vanhempani kävivät töissä paperitehtaalla. Olisin varmaan päässyt sinne hommiin itsekin, mutta polkuni vei muualle. Veljeni jäi niihin hommiin ja pääsi tehtaalta myös eläkkeelle. Mieleen nousee toki myös mökki, jossa vietettiin kesäisin pitkiä aikoja.
– Kaiken kaikkiaan lapsuuteen liittyvät muistot ovat oikein hyviä, vaikka isä antoi välillä selkään, jos satuttiin hölmöilemään. Esimerkiksi valehtelua meillä ei suvaittu lainkaan.
Mitkä olivat varhaisia musiikillisia herätyksiäsi?
– Kuulin ihan pikkupoikana Irwin Goodmanin Ryysyrannan, joka kolahti pirun kovaa. Faijan mielestä se oli täyttä roskaa, ja hän kivahti, ettei meillä soiteta tällaista paskaa. Hänen oma lapsuutensa oli ollut köyhä, ja biisi, jossa laulettiin kirpuista, risaisista vaatteista ja pontikkapannusta, ei oikein uponnut.
Kun joku asia kielletään, silloinhan se vasta kiinnostaakin. Kävikö sinulle näin?
– Todellakin. Minussa asuu edelleen jonkinlainen vastarannan kiiski. Jos minulta yritetään estää jokin asia, haluan todennäköisesti juuri sitä.
Innostuit pienenä myös lentokoneista ja yleisemmin ilmailusta. Miten kiinnostus heräsi?
– Ehkä koneiden kova ääni kiehtoi? Oli miten oli, ahmin mökin ullakolta löytyneitä Korkeajännityksiä ja Siivet-lehtiä, niistä syttyi ensimmäinen kipinä. Kun sitten käytiin perheen kanssa vaikkapa Linnanmäellä, halusin ehdottomasti päästä Seutulaan katsomaan koneita. Kesällä 1968 lähdettiin pikkuautolla Eurooppaan ja vierailtiin Frankfurtin jättimäisellä lentokentällä. Siellä oli valtavia ilma-aluksia ja olin aivan haltioissani.
– Isäni työkaverilla sattui olemaan lentolupakirja, ja yhden kerran hän otti meidät pienkoneen kyytiin. Ilmassa tehtiin sen verran tiukkoja käännöksiä, että minulle tuli huono olo, mutta olihan se silti ihan mieletöntä.
Myöhemmin pääsit hyppäämään laskuvarjollakin…
– Peer Güntin keikkoja myynyt Seppo Kahilainen oli innokas hyppääjä. Mentiin sitten kurssille, johon sisältyi neljä hyppyä. Se pelko ja kauhu, kun istuin koneen ovella jalat ulkona, oli jotain käsittämätöntä. Kohta hyppymestari kopautti selkään ja sitten mentiin – ja koko elämä vilisi silmissä. Mutta sitten kun varjo aukesi ja vauhti alkoi hidastua, se olikin aika hienoa touhua. Minulle riitti neljä hyppyä, mutta ymmärrän oikein hyvin niitä, jotka jäävät kiinni siihen adrenaliiniin.
Ennen kuin musiikki vei mennessään, harrastit myös liikuntaa eri muodoissaan. Mitkä lajit olivat tapetilla?
– Faija oli kova urheilumies. Tykkäsin liikkumisesta, mutta kyllähän minut myös pakotettiin mukaan. Olin alle kymmenvuotias, kun vedettiin jotain neljänkymmenen kilometrin hiihtolenkkejä. Sen lisäksi lasketeltiin, kirmattiin pururadalla ja pelattiin tennistä. Kunto oli jossain vaiheessa aika kova ja juoksin Cooperin testissä yli 3200 metriä. Kunnes sitten tapahtui se klassinen juttu, että rock’n’roll pelasti minut urheilulta.
Mitkä olivat ratkaisevia askeleitasi musiikin valtatiellä?
– Kun kuulin radiosta Sweetin Poppa Joe -biisin, sekosin ihan täysin. Onneksi serkkuni oli kova Sweet-fani, joten pääsin kuulemaan bändiä vähän enemmänkin. Bändin jätkät näyttivät mahtavilta pitkissä hiuksissaan ja glam-lookissaan. Rumpali Mick Tucker oli toki kaikista kovin.
– Halusin itsekin kasvattaa pitkän tukan, mutta se ei tietenkään sopinut faijalle. Piti olla inttitukka eli korvat näkyvillä. Erään kerran parturi ei pätkäissyt hiuksiani riittävästi ja mentiin isän kanssa saman tien takaisin. Se tuli katsomaan, että leikataan tarpeeksi.
Miten soittamisesi alkoi?
– Naapurustossa oli vanhempien tyyppien bändi. Käytiin ikkunan alla kuuntelemassa treenejä ja niiden soitto kuulosti ihan mielettömältä. Tuli fiilis, että tuota pitää päästä tekemään.
– Eräällä koulukaverilla oli rummut ja sain kokeilla niitä. En osannut soittaa, mutta kova ääni – taas kerran – kiehtoi. Koska musisointi näytti kiinnostavan, sain vanhemmiltani akustisen kitaran. Sen kielet olivat kuitenkin älyttömän korkealla, eikä hommasta tullut yhtään mitään. Innostus lopahti saman tien.
Milloin sait ensimmäisen rumpusettisi?
– Siihen meni aikaa. Ennen sitä soitin ”omatekoisilla rummuilla” eli pahvilaatikoista kasatuilla seteillä. Lisäksi soitin nojatuolirumpuja – menin tuolille polvilleni ja hakkasin käsinojia ja selkänojaa Fortuna-pelin kepeillä. Onneksi vanhemmat heltyivät jossain vaiheessa ja käytiin ostamassa 900 markan Baxterin setti.
Treenausta 1970-luvun lopulla. Esikuva Ippe Kätkä valvoo kuvasta. Kuva: Teijo Erkinharjun kotialbumi
Millaisia olivat varhaiset bändikokeilusi?
– Olisikohan ollut vuosi 1975, kun alettiin soittaa parin kaverin kanssa. Tuntui mielettömältä soittaa yhtyeessä, vaikka meillä ei ollut edes nimeä. Seuraavaksi liityin Beermaz-bändiin, jossa soitti vähän vanhempia jätkiä. He kuuntelivat Genesistä, Yesiä ja Zeppeliniä, ja hurahdin niihin itsekin. Vielä kovemman vaikutuksen tosin tekivät Deep Purplen Made in Europe ja Rainbow’n Rising.
– Sitten liityin yhtyeeseen nimeltä Golombo. Panostettiin keikkameininkiin ja meillä oli myös eräänlaisia pyroja. Kerran yksi mesta meinasi syttyä tuleen, kun lavan yläpuolella olleet verhot alkoivat kyteä. Kenenkään mieleen ei toki tullut, että moisiin showjuttuihin pitäisi olla luvat.
Juhannuksena 1979 menit Punkaharjulle katsomaan Motörheadiä. Ei taida olla liioiteltua sanoa, että siltä polulta ei ole ollut paluuta?
– Kyllähän se kokemus räjäytti pään. Menin ihmettelemään jo Motörheadin soundcheckiä. Jätkät näyttivät nahkarotseissaan, panosvöissään, tiukoissa farkuissaan, bootseissaan ja pitkissä tukissaan ihan järjettömän kovilta.
– Olin kuullut Motörheadin debyytin, mutta siitä oli jäänyt vähän vaisu fiilis. No, livenä homma toimi ihan toisella tavalla. Bändi oli helvetin raaka, energinen ja kovaääninen. Silloin tajusin yhden tärkeän jutun: musan ei tarvitse olla täydellisesti soitettua, sillä tärkeintä on kova ja anteeksipyytelemätön meininki. Sillä tiellä ollaan aina ja ikuisesti.
Vuonna 1981 alkoi tapahtua. Viitisen vuotta aiemmin perustetun Peer Güntin silloinen rumpali lähti armeijaan ja menit koputtamaan kitaristi-laulaja Timo Nikin ovea. Kysymys kuului: ”Pääsenkö bändiin?”
– Pääsin. Sen jälkeen alettiin käydä treenikämpällä ihan hulluna. Joskus soitettiin kahdesti päivässä. Päästiin lämmittelemään Dave Lindholmin ja kumppanien Bluesounds-yhtyettä, minkä ansiosta levymoguli Atte Blom kuuli Peer Güntista. Hän päätti julkaista seiskatuumaisen singlen, ja sitten mentiinkin Finnvoxille yhden viikonlopun ajaksi.
– Oli mieletöntä päästä helsinkiläiseen huippustudioon, mutta valitettavasti singlestä tuli liian pliisu. Räyhäkäs rockasenne ei välittynyt. Sinkku ei herättänyt sen kummempaa huomiota ja oltiin taas nollapisteessä.
Pian Peer Güntin basistiksi tuli Teijo ”Tsöötz” Kettula. Mitä sitten tapahtui?
– Pistettiin paletti uusiksi. Heitettiin vanhat biisit romukoppaan ja alettiin soittaa entistäkin rouheammin ja nopeammin. Jossain vaiheessa Tsöötz sai päähänsä, että meidän pitäisi osallistua rockin SM-kisoihin. Minä ja Nikki oltiin epäileväisiä, mutta suostuttiin silti. Todettiin suunnilleen niin, että jos selvitään karsinnoista loppukilpailuun, se on meidän ainoa mahdollisuus päästä keikalle Helsinkiin. Ja selvittiinhän me – muutaman onnenpotkun siivittämänä.
Mitä muistat Messukeskuksessa järjestetystä SM-finaalista?
– Oli marraskuu 1984. Vedettiin koko skaban ensimmäisenä, ennen Kolmatta Naista, Kebaa ja muita. Paiskattiin mahdollisimman energinen keikka ja mentiin sitten messuravintolaan juopottelemaan pitkän kaavan mukaan. Ei todellakaan odotettu voittoa.
– Kun Peer Güntin sitten kuulutettiin voittaneen, meidän piti kivuta lauteille uudemman kerran. Oltiin sen verran tuiterissa, ettei hommasta tullut yhtään mitään. Se oli kauheaa toimintaa. Jossain vaiheessa kapula lipsahti kädestä ja jouduin etsimään keppiä lattialta. Nikki ja Tsöötz jatkoivat soittamista kahdestaan. Kun saatiin kappale päätökseen, ihmiset olivat aivan hiljaa. Porukka taisi miettiä, että siinähän on melkoisia mestareita.
Tsöötz Kettula, Timo Nikki ja Twist Twist Helsingin Natsalla vuonna 1985. Kuva: P. Kosonen
Voitto käynnisti armottoman rumban. Peer Günt julkaisi vuosina 1985–1990 viisi studioalbumia ja yhden kokoelman. Ette tainneet paljon lomailla?
– Joskus pidettiin viikon verran paussia, mutta sitten mentiin taas. Levyt kasattiin todella ripeästi. Esimerkiksi Backseatin materiaali kirjoitettiin, jamiteltiin, sovitettiin ja treenattiin parissa viikossa. Nopeasti tekeminen oli silloin maan ja maailman tapa. Jos mietitään vaikka Black Sabbathia tai Kissiä, niin nehän saattoivat julkaista pari levyä vuodessa. Ja samalla bändit rundasivat hulluna.
Peer Günt ei jäänyt pekkaa pahemmaksi. Kuinka monta keikkaa teitte kiireisimpinä vuosina?
– Olisiko niitä ollut noin 170. Silloin oli monenlaisia lavoja ja baareja, mutta tuolla tahdilla paikat alkoivat tulla tutuiksi. Joihinkin mestoihin palasi mielellään, toisiin ei niinkään. Mietaan nuorisoseurantalolla ei saatu edes kahvia, kun keitin sattui olemaan hajalla. Uutta ei ollut tietenkään hankittu, joten Nikki kävi ostamassa keittimen itse. Jos taas halusi jotain purtavaa, sitä piti hakea kahviosta virallisen lipukkeen kanssa. ”Soittajan hampurilaiseen” ei kuulunut mitään lisukkeita, mutta niitähän sai toki ostaa.
1980-luvun puolivälin jälkeen rumpusettisi oli erittäin näyttävä. Lisäksi istuit todella matalalla. Muistelepa hieman näitä tavaramerkkejäsi.
– Homma alkoi lähteä hyvällä tavalla käsistä, kun sain Paisten ja Pearlin sponsoridiilit. Sitten tapahtui kaikenlaista. Lisäsin basarien väliin pitkät putket eli octobanit ja hommasin sähköiset etutomit. Seuraavaksi tilasin Pearlilta ”peilinpalasetin”, joka näytti todelta hienolta. Alex Van Halen oli varmasti isoin esikuvani, kun aloin rakennella näitä erikoissettejä.
– Matalalta soittaminen alkoi vahingossa. Yhdellä varhaisella keikalla rumpupenkki hajosi alta ja soitin loppusetin matalan laatikon päällä istuen. Tajusin, että sehän on siistiä vaikkakin raskasta. Visuaalisuus oli tärkeää: olihan se hienon näköistä, kun varsinaisen rumpusetin lisäksi näkyi vain pystytukka, viuhuvia kapuloita ja heiluvia peltejä.
Mitä muistat Bad Boys Club -yhtyeestä, joka teki Ragin’ On -singlen vuonna 1987?
– Huh huh. Se oli aikamoinen ryhmä: Hurriganesin Albert Järvinen ja Cisse Häkkinen sekä Sleepy Sleepersin Mato Valtonen. Ja meikäläinen.
– Mentiin treenaamaan Lepakkoon yhtenä perjantaina ja kasattiin pari biisiä ihan tyhjästä. Viikonloppuna mentiin studioon. Touhu oli tietenkin alusta loppuun erittäin kosteaa, mutta saatiin kuin saatiinkin kappaleet kunnialla narulle. Joku alkoi ehdotella myös keikkojen tekemistä, mutta siinä vaiheessa vedin liinat kiinni. Otin itsekin aika reilusti kuppia, mutta Alppu ja Cisse olivat ihan omassa kastissaan. Livehommista ei olisi tullut yhtään mitään.
Lemmyn kanssa Nosturin takahuoneessa joulukuussa 2000. Kuva: Axu Valtonen
Mennäänpä sitten Peer Güntin pidempien reissujen äärelle. Vierailitte 1980-luvulla muun muassa Pohjois-Koreassa. Millaista siellä oli?
– Lievästi sanoen eksoottista… Siellä järjestettiin valtava nuorisofestivaali, jonne Suomesta matkasivat Peer Günt ja Sielun Veljet. Reissu kesti pari viikkoa ja soitettiin aika erikoisia konsertteja. Kun noustiin ekaa kertaa lavalle joskus iltapäivällä, yleisössä oli ainoastaan vanhempia pariskuntia puvut päällä. Meidän kama ei tuntunut ihan uppoavan.
– Onneksi löydettiin yhdestä kaupasta kaljaa ja niin kutsuttua kivihiilivodkaa. Siitä tuli helvetin kova krapula, mutta selvin päin oleminenkaan ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta. Reissun viimeisen keikan päätteeksi meille ojennettiin mitalit, joita pidettiin kaulassa kotiin asti. Kun päästiin Kouvolan asemabaariin, lahjoitin oman mitalini jollekin iltalomalla olleelle varusmiehelle.
Entä millaista oli soittaa Lontoon kuuluisalla Marquee-klubilla vuonna 1988?
– Se oli kova juttu – samalla lavalla oli nähty muun muassa Rollarit, Zeppelin ja Guns N’ Roses. Oltiin paiskattu aiemmin muutama Suomen-keikka brittiläisen Girlschoolin kanssa, ja bändin jäsenet saapuivat Marqueelle Lemmyn seurassa. Herra Kilmister tuumasi konsertin jälkeen, että meillä on hyvä bändi.
Miksi ulkomaanovet eivät auenneet tuolloin laajemmin?
– En toki tiedä, oliko meissä ja musassa jotain vikaa, mutta ”maailmaa valloittaneilla” suomibändeillä ei yleisesti ottaen ollut helppoa. Täkäläisillä levy-yhtiötyypeillä ei ollut mitään tietoa kansainvälisestä toiminnasta, eikä meillä ollut kovia managereitakaan – Seppo Vesteristä lukuun ottamatta. Käytiinhän mekin juttelemassa Sepon kanssa, mutta taidettiin lopulta olla liian juntteja.
– Kun oltiin esimerkiksi Lontoossa, meidän nimellisenä managerina oli keikkamyyjä Seppo Kahilainen. Hänen sanavarastossaan oli noin neljä englanninkielistä sanaa: yes, no, Opel ja London. Aika hiljaista oli siis bisnesneuvottelujen suhteen.
Pääsit kuitenkin soittamaan lukuisiin paikkoihin vuosina 1991–2002. Monessako maassa Leningrad Cowboys sinä aikana esiintyi?
– Varmaan kolmessakymmenessä. Kuten arvata saattaa, reissuilla tapahtui kaikenlaista. Meillä oli ihan älyttömiä seikkailuja Japania, Australiaa ja Brasiliaa myöten.
– Kerran oltiin Cowboysin mainoskuvauksissa Los Angelesissa. Rane Raitsikka oli paikalla ja tunsi Motörheadin klassisimpien aikojen rumpalin ”Philthy Animal” Taylorin. Törmättiin lopulta useita kertoja ja käytiin tietysti baarikierroksellakin. Philthy ryyppäsi kaksin käsin mutta liikkui silti autolla. Kun railakas ilta alkoi tulla päätökseen, Philthy vei minut Corvettellaan takaisin hotellille. Pelkääjän paikan jalkatilassa oli iso muovitonkka, joka oli täynnä tequilasekoitusta. Kanisterista lähti letku, joka luikerteli tuulilasin reunaa pitkin kuskin paikalle. Aina kun tuli ryypyn tarve, Philthy imaisi letkusta suullisen. Aika raju meininki.
Miten Nikki ja Tsöötz suhtautuivat Leningrad Cowboys -pestiisi?
– Eivät ilahtuneet. Kun kerroin asiasta, Tsöötz tuumasi sydämensä kyllyydestä: ”Vitun huora.” Saatiin onneksi sovittua niin, että tehdään keikkoja periodiluonteisesti. 90-luvun alussahan tilanne oli sellainen, että Peer Güntin suurin suosio oli takana ja keikkamäärät laskivat dramaattisesti. Kun paikka Cowboysin riveissä aukesi, lähdin välittömästi messiin, sillä halusin soittaa mahdollisimman paljon. Ja nähdä muita maita.
Miksi jätit Leningrad Cowboysin vuonna 2002?
– Perheeseen tuli jälkikasvua. Aiemmin en ollut edes halunnut lapsia, mutta kun tulin isäksi 39-vuotiaana, se muutti ajattelua ihan totaalisesti. Yhtäkkiä en enää halunnutkaan lähteä remuamaan maailmalle viikkokausiksi vaan diggasin olla kotona.
– Samaan aikaan Peer Güntin esiintymisille alkoi taas olla kysyntää. Alettiin tehdä keikkoja varsin kovalla tahdilla, ja tuntuihan se pirun hienolta, kun jengi halusi taas kuulla rehellistä rockia.
Vuonna 2005 ilmestynyt No Piercing, No Tattoo -albumi jäi viimeiseksi levytykseksesi Peer Güntin riveissä. Miltä nuo ajat tuntuvat nyt?
– Silloin oli ollut jo jonkin aikaa fiilis, ettei bändi tule jatkamaan kovin pitkään – ainakaan klassisella kokoonpanollaan. No Piercing, No Tattoon – siis ”sianperselevyn” – tekeminen oli silkkaa tervanjuontia. Kun mentiin studioon, Nikillä ei ollut yhtään valmista biisiä. Siis vittu, me todellakin oltiin studiossa, eikä kokonaisista kappaleista ollut hajuakaan. Alettiin sitten sovittaa riffejä toisiinsa ja saatiin materiaali jonkinlaiseen läjään seuraavan parin viikon aikana. Sitten biisit piti vielä nauhoittaa. Se oli alusta loppuun hirveätä hommaa.
Saman vuoden syksyllä Nikki antoi sinulle ja Tsöötzille potkut.
– Nikki sanoi lopettavansa koko bändin. Mutta se ei kertonut sitä meille vaan Himoksen juhannustapahtuman esittelylehdelle. Oltiin siis soitettu yhdessä 80-luvun alusta asti ja huomattiin jostain festarilehdykästä, että bändi haudataan lokakuussa, koska ”Nikki ei enää jaksa Twist Twistin ja Tsöötzin ryyppäämistä”. Aivan varmasti juotiin joskus liikaa, mutta keikkoja ei mokattu koskaan. Ja jumalauta sentään: kyllähän Nikki ryyppäsi itsekin.
Miten kova paikka Günt-uran päättyminen oli?
– Helvetin kova. Mutta lähinnä sen vuoksi, että menetin pitkäaikaisen vakituisen työpaikan.
Timo Nikki ei lopulta haudannutkaan Peer Güntiä, vaan bändi on edelleen aktiivinen. Oletko törmännyt Nikkiin viime vuosina?
– Olen toki. Ei olla puhuttu sen isommin, mutta ollaan sentään tervehditty. Ei ole oikein kummempaa juteltavaa. Yhtyeen nykyisen rytmiryhmän kaverit [basisti Pete Pohjanniemi ja rumpali Sakke Koivula] ovat tuttuja, ja heidän kanssaan olen tarinoinut enemmänkin.
Oma urasi on jatkunut Peer Güntin jälkeen esimerkiksi Los Bastardos Finlandesesin, The Daltonsin, The Zönkin, Dog Days Revolutionin ja MegaSnaken riveissä. Oletko koskaan harkinnut soittohommien lopettamista?
– En. Soittaminen on se juttu, yhä edelleen. Joskus siitä saa liksaa, toisinaan ei. Soittaminen on niin tiukasti verissä, että sitä on ikään kuin pakko tehdä. Ja nautinnollistahan se aina on. Osuvana esimerkkinä voisin mainita AC/DC:n tuotantoon keskittyvän Back in Blackin, jossa pääsen taas soittamaan Tsöötzin kanssa. Kettulan, laulaja Tipe Johnsonin sekä kitaristikaksikko Iffe Lindholmin ja Hynde Hynösen kanssa on pirun hienoa vetää klassikkobiisejä.
Myös kunnianosoituksia on sadellut viime aikoina. Kouvolan Asemakadun kiveyksestä löytyy sinua kunnioittava taideteos, ja Topi Salmen kirjoittama elämäkerta Twist Twist on juuri julkaistu. Miltä tällaiset merkkipaalut tuntuvat?
– Ovat ne toki hemmetin hienoja juttuja, mutta taitavat lopulta merkitä enemmän vaikkapa sukulaisille. En ole kuitenkaan lyönyt yhtään rummuniskua sen takia, että minusta tehtäisiin taideteoksia. Tai elämäkertoja.
– Mutta ei kannata käsittää väärin: kun kirja nyt tehtiin, haluttiin duunata se todella hyvin. Istuttiin Topin kanssa kasvokkain ihan helvetin monta tuntia käyden läpi urani vaiheita yksityiskohtaisesti ja rehellisesti. Uskallan väittää, että niiden tarinoiden äärellä saattaa naurattaa, hämmästyttää ja jopa itkettää!
18. syyskuuta
Lilla Sten, Espoo