Keikan avausbändinä toimineen, yli kolmenkymmenen vuoden uran tehnyt Aavikko oli itselleni uusi tuttavuus liverintamalla. En ymmärrä, miten olen voinut välttää yhtyeen ainakin tietoisen näkemisen. Jotain hataria muistikuvia on 90-luvun lopun Provinssirockeista hämyisiltä teltoilta, jossa yhtye on saattanut soittaa, mutta tämä voi vain olla mielen luomaa illuusiota.
”We play, you dance” totesi Aavikko ja se tosiaan toteutui. Piskuinen Olympia-kortteli oli ääriään myöten täynnä tanssivia, iloisia ihmisiä. Nämä nauttivat Aavikon Kraftwerk-vaikutteisesta minimalistisilla rgb-valaistuksella tyylitellystä instrumentaalimenosta täysillä. Takakankaalle heijastettiin biisien teemojen mukaisia videopätkiä automainoksista animoituihin avaruusaluksiin, jotka soljuivat mukavasti musiikin lomassa.
Trio hoiti soittonsa ilman turhia höpinöitä ja näin keinoälyaikana oli ilahduttavaa kuunnella elektronista musiikkia, joka soitettiin analogisesti ilman tukea tietokoneilta. Rumpalin patteristo saisi Mike Portnoyn kalpenemaan. Koostuuhan se peräti yhdestä virvelirummusta ja muutamasta pellistä, mutta erittäin toimiva setti Aavikolle.
Yleisö oli mukavasti lämmitelty ekstaasin porteille Aavikon setin jälkeen. Bändit kiittelivät toisiaan keikalla vuolaasti, joten arvostus on molemminpuolista yhtyeilläkin. Kun artistit olivat roudailleet kamansa lavalta/lavalle oli yhtyeistä toisen eli Modemin vuoro ilmaista itseään. Tapitin keikan eturivistä, koska pelkäsin, etteivät vanhat ja parkkiintuneet silmäni näe kauempaa juurikaan pimeässä valaistuksessa.
Juuri Indie Awardseissakin vuoden alternative -pystillä palkittu Modem on multi-instrumentalisti Ville Valavuosta ja laulaja Tytti Rotosta koostuva synapoppiduo hyvällä punkvivahteella varustettuna. Keikka pyörähtää käyntiin uusimman Interface-levyn iskevällä Face2-kappaleella ja miltei koko levy fiilistellään kronologisesti läpi. Albumia kelpaakin esitellä laajasti. Levykokonaisuus on tasainen eikä sisällä ylijäämäpätkiä joita pitäisi tiputella keikkasetistä pois.
Tytin presenssi on vahva ja dystooppiset sanoitukset yhdistyvät yllättävän saumattomasti lähes strippiklubimaiseen menoon pvc-pukuineen ja punaisine valoineen. Kun nahkatakki lentää pois päältä Image-kappaleen jälkeen, niin jäykähköt robottimaiset liikkeet muuttuvat sulaviksi ja äärimmäisenkin notkeiksi koreografioiksi. Valavuo soitteli ilahduttavan paljon Gibsoniaan synamattojen lisäksi, vaikka uusimmalla levyllä ei kitarointia edelliseen verrattuna ole juurikaan.
Intensiteetti oli vahva läpi keikan. Tytin liikehdintä olisi varmasti saanut herkemmän kaverin punastelemaan ja pakenemaan ujostellen kauemmaksi, mutta ammattimaisen selväpäisesti nökötin hievahtamatta paikallani muiden tanssiessa.
Yhden nopean encoren jälkeen keikka olikin äkkiä ohi. Yhtye poistui lavalta ilman kommervenkkejä ja loputtomia yleisönhuudatuksia. Olisin mielelläni kuullut avauslevynkin soitettuna samaan putkeen. Tuolta levyltä kuullut näytteet Kamera, Miljonääri ja erityisesti kertosäettä epäkunnioittaen nimetty Goodbye horses 2004 kitarointeineen toimivat loistavina lisäyksinä. Nöyrä toive myös siitä bändille, että tuota debyyttiä prässättäisiin lisää, koska ostajia kyllä löytyisi.
Teksti: Tomi Behm, kuvat: Sonja Behm
Aavikko
Modem
