Teksti: Vesa Siltanen, kuvat: Sami Lommi
Rockfestiä juhlittiin taas välivuoden jälkeen uudessa sijainnissa Turussa. Hyvinkäältä Artukaisiin, Gatorade Centerin välittömään läheisyyteen muuttanut festari tarjosi juhlakansalle kolmen päivän ajan niin kevyemmän kuin raskaamman laidan rockia ja metallia, ja lauteilla nähtiin niin kokeneita konkareita kuin myös nuoremman polven edustajia.
Alkukesän oikukkaat säät piinasivat edellisenä viikonloppuna Turussa järjestettyä Kesärauhaa, jossa voimakkaat, puuskittaiset tuulet viivästyttivät porttien aukaisemista useilla tunneilla. Rockfestin avauspäivän aamukin alkoi uhkaavan sateisena, mutta niin vain sade lakkasi sopivasti ennen porttien aukeamista ja aurinkokin näyttäytyi illemmalla lyhyesti ennen kuin painui mailleen. Perjantaita ja lauantaita juhlistettiin sitten hyvinkin aurinkoisissa ja lämpöisissä merkeissä.
Sosiaalisessa mediassa näki paljon itkua jo ennen tapahtumaa, tapahtuman aikana ja myös jälkeen siitä, että tapahtuma muutti pois Hyvinkäältä Turkuun, eli pääkaupunkiseudulta katsottuna kauas periferiaan. Alueena Artukaisten kenttä oli kuitenkin hyvin toimiva ja ainakin viikonlopun väkimäärälle (kolmena päivänä reilut 35 000 katsojaa) erittäin sopiva. Jopa vilkkaimpana päivänä eli lauantaina jonot pysyivät maltillisina niin portille, ruokakojuille, baaritiskille kuin wc-alueille – jos osasi suunnata oikeaan aikaan oikealle kojulle/tiskille/bajamajalle, saattoi välttyä jonottamiselta kokonaan. Suurimmat ruuhkat syntyivät Gatorade Centerin sisälavan sisäänkäynnille sekä vesipisteille, jotka olisivat voineet olla nykyistä isommat.
Esiintyjäkaartissa ei tänä vuonna ollut lauantain pääesiintyjä Musen lisäksi muita stadionluokan vetonauloja, mutta metalcore-suuruus Bullet for My Valentine, jäähyväiskiertueella oleva Brasilian metallilähetti Sepultura, walesilainen rockyhtye Manic Street Preachers sekä eritoten heavy metal -legenda Judas Priest keräsivät nekin monipäisen yleisömeren päälavan eteen. Eivätkä kakkoslavan ja sisälavan aktit jääneet nekään yhtään sen huonommiksi vaan kiinnostuneita silmäpareja löytyi esiintyjälle kuin esiintyjälle.
Päälavan sai kunnian korkata ruotsalainen rokkijyrä H.E.A.T., joka esiintyi viihdyttävän energisesti siitäkin huolimatta, että laulaja Kenny Leckremo huhki lavalla jonkun flunssan tai muun pöpön kourissa. Kiekuminen vaati mieheltä välillä selvästi suuria ponnistuksia ja tuska myös paistoi miehen ilmeistä ja eleistä, mutta äänestä asiaa ei oikeastaan huomannut. Iso hatunnosto Leckremolle siitä.
Lapko-, Disco Ensemble- ja Children of Bodom -muusikoista koostuva Moon Shot veti Gatorade Centerin täyteen. Sisälava oli kuitenkin ehkä bändille hieman liian pieni; sen festareille sopiva musiikki ja etenkin nokkamies Ville Maljan suurieleinen ja intensiivinen esiintyminen olisivat toimineet paremmin ulkolavalla. Biisien välissä Malja piti pitkiä voimauttavia puheita kuin hurmoksellinen saarnamies. Alkuun ihan viihdyttävää ja toimivaa, mutta kun monologeja oli joka biisin välissä, juustoisuuskerroinkin kasvoi.
Sepultura soitti (ainakin vielä näillä näkymin) viimeisen keikkansa Suomessa. Uraa läpileikkaava setti potkaistiin käyntiin thrash metal -ikivihreiden, Beneath the Remainsin ja Inner Selfin merkeissä ja päätettiin ysärihittien putkeen, kun ilmoille kajahtivat niin Territory, Refuse/Resist ja totta kai Roots Bloody Roots. Virkeästi brassiveteraani tykitteli menemään, eli siinä mielessä yhtyeen kuoppaaminen tuntuu kummalliselta, mutta toisaalta bändin kulta-ajat ovat selvästi jo jääneet taa. Enkä nyt tarkoita tällä (pelkästään) perustajajäsenten eli Cavaleran veljesten poissaoloa.
Heavy metalin uranuurtaja, vuonna 1969 perustettu Judas Priest sen sijaan ei osoita hidastumisen merkkejä, vaikka ikä alkaakin näkyä elokuussa 74 vuotta täyttävän metallijumala Rob Halfordin askelluksessa ja äänessä. Yhtye aloitti Rockfestistä kiertueen, jolla se juhlistaa paitsi viimeisintä Invincible Shield -pitkäsoittoaan, myös 25 vuotta täyttänyttä Painkiller-klassikkoalbumiaan. Albumin ystävien iloksi levyltä olikin nostettu settiin peräti seitsemän biisiä, joista laulaja Halford selvisi ikään ja kilometreihin nähden kunnialla.
Lue myös: Kuvasaldoa Rockfestin avauspäivältä – Mukana Judas Priest, Sepultura, Moon Shot ja Røry
Lauantaina allekirjoittanut saapui alueelle Battle Beastin ollessa täydessä työn touhussa päälavalla. Karismaattisen ja voimakasäänisen Noora Louhimon keulittaman yhtyeen pirtsakka voimametalli on oivaa festarimusaa ja oivastihan se upposi kesäisessä Artukaisissakin.
Paikallinen Awake Again veti sisälavan täyteen “oman kylän poikia” kannustavaa väkeä, mutta joutui epäonnen päivän (perjantai 13.) uhriksi. Sen lisäksi, että ensimmäiset biisit soitettiin käytännössä ilman kitaraa Maron Lahdenperän katkaistua kielen (?) heti lähdössä ja taisteltua vire- ynnä muiden ongelmien kanssa, PA:t kyykkäsivät ja äänet yleisöön pätkivät häiritsevästi koko keikan läpi. Asiaa yritettiin korjata muun muassa kaapeleita vaihtamalla (mikä vain pahensi pätkimistä), mutta ratkaisua ongelmaan ei saatu.
Pisteet kuitenkin kotiin ammattimaisesti tilanteen hoitaneelle bändille, joka ei antanut teknisten häiriöiden haitata menoa – eritoten laulaja Matti Österman jaksoi hymyillä ja pitää meininkiä yllä loppuun saakka. Ja kyllä varsinkin bändin viimeisin single, systemofadownmainen/devintownsendmainen Shitwreck potki hienosti persuksille teknisistä vaivoista huolimatta. Ja ehkä oli myös onni onnettomuudessa, että tällainen ongelma vaivasi juuri armolliselle ja tsemppaavalle kotiyleisölle esiintynyttä Awake Againiä eikä vaikkapa jotain ulkomailta saakka tullutta bändiä.
Awake Againin jälkeen intiimin sisälavan otti totaalisesti haltuunsa Sara. Maalailevan tunnelmoinnin ja raskaan jyräyksen välillä vuorotellut keikka oli yksi Rockfest-viikonlopun parhaista. Toteamukset siitä, että yhtye on tällä hetkellä äärimmäisen hurjassa iskussa, pitävät täysin kutinsa. Ja jos Moon Shot olisi ollut parempi ulkolavalla, Saralle sisälava oli täydellinen paikka.
Perjantain pääesiintyjänä nähtiin Rammstein-nokkamies Till Lindemann soolobändeineen. Provokatiivinen esitys jakoi vahvasti mielipiteitä ja sitä on puitu somessa niin paljon ettei siitä sen enempää. Musiikillisesti Lindemann taas on ainakin allekirjoittaneelle vain tylsempää versiota Rammsteinista, joten eipä siitäkään ole hirveästi sanottavaa.
Lauantaina portista sisään astuessani oli saksalainen metalcore-yhtye Ghøstkid täydessä työn touhussa kakkoslavalla. Electric Callboyn ex-solisti Sebastian Bieslerin vuonna 2020 perustama bändi oli päivän ulkolavojen esiintyjistä ainoa nuoremman polven edustaja, muuten mentiin vahvasti pitkän linjan puurtajien ja veteraanien voimin, kun vuorollaan esitysvuoroon astuivat 1983 perustettu The Cult, 1989 perustettu Ugly Kid Joe, vuodesta 1986 operoinut Manic Street Preachers, perustajajäsen Greg Ginnin vuodesta 1976 kipparoima Black Flag sekä pääesiintyjä Muse, joka sekin on ollut toiminnassa jo vuodesta 1994. Koko festarin paketoinut Mokoma on sekin Musea vain pari vuotta nuorempi.
Näistä luetelluista Ugly Kid Joe oli positiivisin yllättäjä. Hyväntuulinen ja rennosti esiintynyt orkesteri kutsui lavalle myös Michael Monroen, jonka kanssa esitetty AC/DC-laina Dirty Deeds Done Dirt Cheap toimi oikein hyvin.
Pelkästään bongattujen Muse-paitojen perusteella brittitrio oli koko festarin odotetuin esiintyjä (Judas Priest taisi tulla hyvänä kakkosena). Ja kyllähän Matt Bellamy, Chris Wolstenholme ja Dominic Howard toimittivat koko rahan edestä. Bändi on tunnettu visuaalisesti näyttävistä keikoistaan eivätkä festariolosuhteet yhtään haitanneet tai verottaneet tätä visuaalista puolta.
Settilista mukaili pitkälti samaa kaavaa kuin yhtyeen kahta päivää edeltäneellä keikalla Helsingin Kulttuuritalolla. Keikka startattiin upouudella Unravelling-kappaleella, jonka jälkeen siirryttiin tutumpiin hitteihin Hysteriasta Time is Running Outin, Supermassive Black Holen ja Plug In Babyn kautta Uprisingiin ja konsertin päättäneeseen Knights of Cydoniaan.
Kaiken kaikkiaan Rockfestin paluu oli hyvin onnistunut, uusi alue toimi tällä yleisömäärällä oikein hyvin ja ohjelmistossa oli monipuolisesti jokaiselle rockin ja metallin ystävälle jotakin. Ruisrockin siirrettyä (ihan ymmärrettävistä syistä) musiikillista linjaansa takavuosien rockpainotteisuudesta popin ja elektronisen musiikin suuntaan, täyttää Rockfest oivasti syntyneen aukon.
