Perjantain Jytäkesä oli farkkukansan juhlaa. Illan pääesiintyjän Turbonegron Turbojugend-faniryhmän edustajia näkyi helteessä tummansinisiin farkkuliiveihin sonnustaneina runsaasti. Osa oli tullut katsomaan yhtyettä myös Suomen rajojen ulkopuolelta. Alajaostojen selkämerkkejä näkyi ainakin Tampereelta, Kouvolasta ja Kontulasta. Mutta palataan Turbonegroon myöhemmin.
Päälavalla festarin avasi ansiokkaasti Tuomari Nurmio Dumari & Spuget -kokoonpanollaan. Setissä kuultiin kolisevia kadunmiesversiointeja muun muassa Ramonasta, Lasten mehuhetkestä ja Köyhien Ystävät -levyn klassikosta Älä itke Iines.
Jytäkesä Go-Go on aikaisempina vuosina onnistunut poikkeuksellisen hyvin päivien avausaktien valinnassa. Tämä toteutui myös tänä vuonna. Dumari & Spuget viritti juhlakansan suoraan festivaalin ytimeen tarjoamalla omaehtoista, kantaaottavaa ja kitaravetoista rockmusiikkia heti kättelyssä.
(AS)
Tiivistämö on jo perjantaisena alkuiltana erittäin lämmin – mutta eipä hätää. Häiriköt aloittaa settinsä Tunteet-biisillä, ja pian perässä seuraavat Tiikerinsilmä, TaistelulaulujaIkuinen marraskuu. Kappaleet tykitetään tauotta, kuten ramopunkin henkeen kuuluu. Bändin intensiteetti ja särmikäs soitto tekevät vaikutuksen, vaikka bändistä ei olisi kuullut aiemmin. Väkivallan vihollinen saa yleisön hoilaamaan kädet ilmassa, ja yhteinen energia kertoo kaiken bändin asemasta suomalaisen punkin historiassa. Kaupungin kesä päättää kuuman ja kostean keikan, ja kuin siunauksena, yleisö saa ylleen virkistävän vesikasteen.
Go-Go-lavalla Räjäyttäjät yllättävät vetäisemällä aluksi Silmienvaihtajien Kesäaika-biisin. Monikaan ei varmasti osannut odottaa tätä kunnianosoitusta, mutta kaunis cover istuu kuin nakutettuna lämpöaallon keskelle. Seuraavan kappaleen alku kuulostaa huolestuttavasti Popedalta, mutta onneksi kyseessä on ihku Pilsneripusu. Bändi on parhaimmillaan juuri näissä hetkissä, kun huumori ja räävitön energia sulautuvat yhteen.
Kitarasankari Jukka Nousiainen keikkuu lavalla minishortseissa ja bandana päässä, kuin Neil Young Woodstockissa. Myös rumpali Alex Reed on ilahduttavan näkyvä osa show’ta, ei vain soiton vaan myös lavakarisman vuoksi. Englannin ja suomen vuorottelu kappaleissa ja välispiikeissä on aidon vapautunutta: ”Nyt vaihtuu levyn puoli – eikun levy”.
Kuullaan hyvä tovi uusinta huuruisempaa materiaalia, mutta vasta kun Samassa veneessä soi, yleisö lähtee ensimmäistä kertaa kunnolla mukaan. Ja sitten tuleekin Vesimiehen aika, ja itku. Jos tässä kappaleessa ei puhuta edesmenneestä mystisestä kumisaapasmiehestä Jorma Elovaarasta, niin en tiedä mistä puhutaan. Johnny Vittukin on vaihtunut matkalla Jukka Nousiaiseen.
Trion keskiarvo on kymppi plus: kitaristi saa luvan olla kukkoileva, kun kokonaismeininki on niin vilpittömän hauskaa ja lämmintä. Siltasen Mikon basso soi taustalla, kun muut häärivät tekniikan kanssa. Reed nappaa ukulelen ja siitä seuraa kaihoisaa tunnelmaa ja vinksahtanutta, surrealistista sanailua. Karvanlähtöaika-kappaleen loputon venytys hämmentää yleisöäkin, kunnes meno repeää. Näemme Nousiaisen pyllynpyörityksen ja mystisen discoilun, johon porukka yhtyy.
Rokkiräiskeen keskellä jazzin kuuleminen tuntuu lähes ylelliseltä – ja minkälaisen jazzin! Right here, right now, Jimi Tenor lepertelee kepeästi, ennen kuin bändi syöksyy kunnolla vauhtiin.
Tenorin loihtimat avaruudelliset äänimaisemat yhdistyvät lo-fi funkiin ja jazziin juuri oikeassa suhteessa. Lauri Kallion bassosoolo ylä-äänillä on puhdasta kultaa. Yhtyeen soitto vie välillä aavikkobluesin suuntaan ilman, että kokonaisuuden virta katkeaa. Kiipparit vaihtuvat sulavasti saksofoniin ja siitä huiluun, ja soitinvaihdokset tuntuvat olevan yhtä olennainen osa esitystä kuin kappaleet itse. Yksi koskettavimmista hetkistä nähdään, kun perkussionisti-laulaja Ekow Alabi Savage johdattaa yleisön afrikkalaiseen rytmiikkaan ja pyytää toistelemaan ghanankielisiä fraaseja pitkään ja hartaasti.
Jimi Tenorin omaperäinen ura alkoi jo 1980-luvulla Jimi Tenor & His Shamans -kokoonpanossa, ja sittemmin mies on kulkenut määrätietoisesti omia polkujaan elektronisen, jazzin ja kokeellisen musiikin maisemissa. Vaikka keikka on täynnä huippuhetkiä, Take Me Baby -tulkinta saa aikaan erityisen ilon läikähdyksen. Myös lopussa kuultava Beyond the Stars jää soimaan päähän pitkäksi aikaa.
(VP)
Viikonloppu oli helteinen. Suvilahden avoin asfalttikenttä ei tässä mielessä ole aivan optimaalisin paikka, ja kuumuus meinasi tehdä tepposet myös allekirjoittaneelle. Onneksi alueella oli vesipisteitä. Ne olivat luonnollisesti ahkerassa käytössä. Vesi raikasta ja kalja kylmää.
Demolition 23.:n aloittaessa pahin hellepiikki alkoi jo tasaantua. Hanoi Rocks –veteraaneista Michael Monroesta, Sami Yaffasta ja Nasty Suicidesta sekä Monroen ja muun muassa Glenn Danzigin soolobändeissä vaikuttaneesta rumpali Karl Rockfististä koostuva kokoonpano soitti päälavalla hieman iltakahdeksan jälkeen.
Demolition 23.:n ainoaksi jäänyt levy on Suomen rockhistorian parhaimmistoa ja sitä esittävä yhtye takaa myös live-esityksen laadun. Samin ja Nassen yhteissoittoa on ilo katsella ja Monroen kanssa tuntuu kuin vanhat veljekset olisivat jälleen kasassa. Rockfist on ammattilainen ja komppi on keikasta toiseen tasaisen laadukasta.
Aivan tyytyväinen Monroe ei kuitenkaan ollut teknikkoonsa, joka juoksi tähden perässä selvittämässä mikrofonipiuhan sotkuja. Silmien pyörittely ja kiukuttelu oli varmasti tarkoitettu osaksi show’ta, mutta keskarien näytöt “väärässä kohtaa” mikin kuolafiltteriä vaihtamassa olleen teknikon selän takana olisi voinut jättää väliin. Kaverihan on vaan töissä ja omalla olemassaolollaan toimii keikan mahdollistajana. Väistämättä herää kysymys, olisiko langattomalla mikillä säästytty mielipahalta?
(AS)
Ennen Thee Ultra Bimboos -keikkaa pohdin, minkälaiset asut Bimbot valitsevat. Jytälavalle ei marssi Elviksiksi pukeutuneita tyyppejä, vaan mennään hillityn coolilla linjalla: mustat vaatteet, tukat kuosissa, aurinkolasit.
Nostalgian voi aistia heti alkuhetkistä – yleisö on selvästi liikuttunut, eikä ihme, sillä Thee Ultra Bimboos juhlii tänään kolmekymppistä taivaltaan. Jytäkesän keikka on samalla ensimmäinen ikiaikoihin. Lavalla ei säästellä mitään, kitarat rääkyvät ja fiilis on suoraan ysäriltä tai jopa parempi. Yhtye vetää rennosti ja sellaisella itsevarmuudella, joka syntyy vain vuosien yhteissoitosta ja täydestä omistautumisesta lajiin. Keikan aikana lavalle kipuaa vielä maanmainio Marco Kosonen puhallin kainalossaan. Setissä on klassikoita, kuten Hypnotized ja Pussycat Drive, jotka herättävät vahvoja reaktioita. Hersyvät välispiikit kruunaavat esiintymisen.
Neljän naisen, Suffelin, Millan, Marian ja Sallan, muodostama bändi oli harvinainen näky 90-luvun miesvaltaisessa skenessä. Thee Ultra Bimboos onkin todellinen edelläkävijä, ja yhä tänäänkin bändi tuo ainoana kunnollista girlpower-garagea näille festareille.
(VP)
Death Punk –pioneeri Turbonegro oli varmasti festarien odotetuin esiintyjä. Tätä nykyä Tony Sylvesterin johtama norjalaislähtöinen yhtye on kokenut lukuisia miehistönvaihdoksia läpi 1990- ja 2000-luvun. Näistä näkyvimpänä solistin vaihdos Sylvesteriin Hank Von Hellin ja muun bändin teiden erottua vuonna 2010. Aikaisemmin faniryhmä Turbojugendissa vaikuttanut Sylvester hyppäsi bändin keulille seuraavana vuonna. Sylvesterin laulu on aavistuksen käheämpää ja raspisempaa Von Hellin terävään ja kirkkaampaan laulutapaan verrattuna. Joka tapauksessa Sylvester tekee komeasti kunniaa vuonna 2021 yläkerran Turbojugendiin siirtyneelle kollegalleen.
Jytäkesän setti koostui noin puoliksi Von Hellin aikaisesta Turbonegrosta. Loput olivat Sylvesterin levyttämää, kuten RockNRoll Machinen (2018) tuotantoa. Avauskappalen virkaa toimitti kyseisen levyn Hurry Up and Die. Lisäksi kuultiin pitkä liuta Apocalypse Dudes -klassikkolevyn (1998) raitoja, kuten The Age of Pamparius, Get It On ja Zillion Dollar Sadist. Vuoden 2005 Party Animalsilta kuultiin Wasted Again ja kaikkien 2000-luvulla Music Televisionia katsoneiden tuntema All My Friends Are Dead. Keikan päätti valtavan yhteishuudatuksen (ja –pullotuksen) siivittämänä I Got Erection. Klassikkokamaa.
Itse yhtye oli erittäin tiukassa keikkaiskussa ja yleisö viihtyi muunkin kuin alapäävitsien voimalla. Omaan makuun yhtye toimii livenä paikoin jopa paremmin kuin levyltä.
(AS)
Sisällä on tässä vaiheessa iltaa läkähdyttävää, mutta Lala Salamaa on hypetetty sen verran, että pakkohan yhtye on nähdä. Ensivaikutelma on positiivinen: saundit ovat selkeät. ”Täähän on ihan kuin Sex on Fire!” huudahtaa joku vieressä, ja totta, useampi kappale tuo mieleen Kings of Leonin. Biisit eivät kuitenkaan jää mieleen, sillä niistä puuttuvat tarttumapinnat.
Loppua kohden kappaleisiin tulee lisää dynamiikkaa sekä shoegazing-sävyjä ja lavalla alkaa näkyä entistä enemmän ilahduttavaa häröilyä. Tunnelma onkin parasta, ja yleisön innostuksen aistii todella.
(VP)
Lue myös: Jytäkesä kuvina, osa 1: Turbonegro, Demolition 23, Thee Ultra Bimboos ja muut perjantain aktit