Drug Store Raid on jännittävä uusi tuttavuus. Kappaleet koukuttavat sovituksillaan: osia on paljon, ja tyylilajit vaihtuvat lennossa funk-hempeilystä mättöön. ”Tulkaa lähemmäs, vaikka täällä onkin kuuma kuin Saharan aavikolla” kutsuu solisti Tiivistämön yleisöä. Elehdintä ja sanailu keikalla on hyvin byrnemäistä ja Drug Store Raidia voikin hyvällä syyllä kutsua Suomen Talking Headsiksi, mutta mukana on myös ripaus Birthday Partya. Laulaja vieläpä näyttää nuorelta Nick Cavelta ja jakaa lähes saman lavakarisman.
Keikan lopulla paita lähtee, kädet kohoavat ja silmät muljahtelevat psykoottisesti. Yleisölle uhittelu viihdyttää. Herää kysymys onko tässä jo vähän liikaa tyylien temmellystä ja ilottelua. Hitaammat hetket tuovat onneksi kaivattua hengähdystilaa, ja basistin kaunis laulu rikastaa hienovaraisesti yhtyeen ilmettä. Kaaoksesta huolimatta esitys jättää jälkeensä häkellyttävän hyvän olon.
Tiivistämön alakerran viileys tuntuu luksukselta, eikä koko alueella ei ole todella montaa lepopistettä. Samalla ehtii ihailla vessoille jonottavan yleisön tyyliä: bongaan jo viidennen Black Sabbath -paidan vyölaukkujen ja buutsien joukosta. Pian pitää kiirehtiä takaisin ylös ja hyvä niin, sillä muuten alkaa tuntua, että päivystän täällä työkseni.
Kristiina on ihana bändi. Lavalla ei hötkyillä, tunnelma on vilpitön. Tyyliä on vaikea määritellä ja se on aina hyvä merkki, mutta jos on pakko keksiä jotain, niin kutsuttakoon sitä vaikka nostalgiseksi iskelmärockiksi. Lavan taustakankaan teksti sekä purppuraiset valot lisäävät retrohenkistä fiilistä.
Herkät laulustemmat saavat hymyilemään. Huomion keskiössä ovat Joni Ekmanin kitarasaundit, jotka matkivat ajoittain viulua. Bassoa pompotteleva multi-instrumentalisti Hilla Kohtamäki on koko festarin salainen selkäranka: Kohtamäen saksofonia kuultiin tänään Teksti-TV 666:ssa ja myöhemmin hänet voi nähdä vielä Seksihulluissa. Vaikka yleinen pehmeys viehättää, äänenvoimakkuus jää keikalla turhan hillityksi.
Tommi Liimatta ilmoittaa Jytäkesä Go-Go -festarin päälavalla lakonisesti: ”Me olemme Absoluuttinen Nollapiste ja esitämme suomenkielistä rockmusiikkia”. Legendaarinen Rockin SM -kisa esitettiin televisiossa vuonna 1993 ja rovaniemeläiset outolinnut soittivat kappaleen Kaikki nukkuu pois. Esitys jäi lähtemättömästi mieleen ja oli selvää, ettei bändi soittanut kuten muut. Liimatta kaatui vielä tahallaan lopuksi, kuin alleviivatakseen elämän mielettömyyttä.
Jytäkesän keikka tuo mukanaan nostalgian aallon. Vaikka uuttakin materiaalia vilautellaan, setissä kuullaan paljon vanhoja biisejä eri ajoilta. Oma sielu värähtää erityisesti kappaleen Eräät tulevat juosten kohdalla. Ipswich ja Pyhä nynny taas kuulostavat jopa aiempaa nerokkaammilta: sävel kohtaa sanan joka ikinen hetki ainutlaatuisella tavalla.
Aake Otsalan viulubasson peukuttelua voisi kuunnella maailman tappiin. Progeinen meininki on kaiken kaikkiaan yhä tunnistettavan vinoa ja tiukasti omaa linjaansa seuraavaa. Autenttisuudelle omistautuminen näkyy vaikkapa siinä, että yhden kappaleen ajaksi lavalle kannetaan Charvel-kitara vuodelta -96. Liimatta hönkii suureen putkeen saadakseen esiin juuri haluamansa äänen. Seuraavassa hetkessä valkea-asuinen mies seisoo jähmettyneenä, tarkkailee yleisöä kuin salainen agentti. Nokkahuilusoolot ja yhteiset rumpaloinnit Tomi Krutsinin kanssa ovat myös mainioita. Keikan loppua kohti bändiä kohtaan nousee yhä suurempi arvostus. Tämä ei ole pelkkää nostalgiaa, vaan kyse on tinkimättömyydestä, samasta asenteesta, joka on tehnyt Absoista suomalaisen vaihtoehtorockin kulmakiven. Toivottavasti ihanat älyköt jaksavat vielä pitkään.
(VP)
Absoluuttinen Nollapiste toimi kakkospäivän alkuillan pääesiintyjänä. Tommi Liimatan johtama älykkörockpumppu sopi kumman hyvin keskimäärin nopeatempoisemmista yhtyeistä koostuvan festarin kattaukseen. Myös lauantain sää oli armollisempi ja pieni tuulenvire tuntui todella helpottavalta tukalan perjantain jälkeen.
Absoluuttisen Nollapisteen musiikki nojaa paljolti Liimatan paikoin korkealentoisiin ja monitulkintaisiin lyriikoihin. Ja toki tämän ymmärtää. Onhan Liimatta kunnostautunut muun muassa sarjakuvan ja kaunokirjallisuuden parissa. Musiikillisesti yhtyeessä kuuluu kaikuja vanhasta progesta sekä esimerkiksi Miles Davisin kokeellisemmasta fuusiotuotannosta (esim. Bitches Brew) Love Records -henkeä unohtamatta.
Kitaristi-kiipparisti Aki Lääkkölä loi Liimatan laulun ohella värin kompin maalaaman taustan päälle. Lääkkölän solistisissa kitaraosuuksissa väriä on haettu John McLaughlinin kaltaisilta suuruuksilta. Keikka oli täydellistä kesäpäivän kevyttä rokkia, ja Liimatan nokkahuilusoolo Rarmos Ybrehtarissa yksi keikan kohokohtia.
Jytikseen on saatu joka vuosi pari varsinaista kotimaista legendaa ja klassikkoartistia. Tänä vuonna tätä osastoa edusti Jukka Karjalainen. Alkuvuodesta viimeisimmän levynsä julkaissut Karjalainen aloitti setin Suomalaista muotoiluu -levyn nimikappaleella, jota seurasi Sinéadin laulu ja Uskomaton Jimmy Landola. Akustispainotteisen levyn kappaleita oli hienoa kuulla bändiversioina Mikko Lankisen tukiessa Karjalaisen akkariharjausta solistisilla kitaraosuuksilla, Janne Haaviston rummuilla, Tom Nymanin bassolla ja Pekka Gröhn koskettimilla.
Tuotannon uudempaa osastoa jatkoi Mennyt mies, mutta tuli niitä vanhojakin. Hittikimaraisessa setissä kuultiin Hän, Stindebinde, Sekaisin ja Telepatiaa. Tuotantoa syväluotaavampia kappaleita faneille olivat muun muassa On kaikki niin kuin ennenkin, Verinen mies ja encorena soitettu loistava Lännen Jukka –aikainen sävellys Oulu, Wisconsin. Tässä etenkin Lankinen pääsi hienosti oikeuksiinsa imitoimalla stratocasterillaan kantrimusiikille tyypillistä pedal steeliä erittäin uskottavasti.
(AS)
Seksihullujen keikka starttaa Globeri-biisin sulosävelin. Heti perään kajahtava Krapulassa töihin saa yleisön liikkeelle, vaikka Tiivistämön kuumuus on sietämätön, ja ainoastaan viuhkan löyhyttely pelastaa pyörtymiseltä. Voi vain arvailla, miltä lavalla tuntuu. Jyrki Nissinen kuittaa tilanteen kuivasti: ”Tämähän on vain keskimääräinen saunan lämpötila”. Hiki virtaa, mutta soitto ei hyydy hetkeksikään. Kappaleiden lämminhenkinen absurdius muistuttaa Nissisen sarjakuvista, joissa on jotakin tuttua, outoa ja lohduttavaa yhtä aikaa.
Entäs se laulu sitten. Sirpa Järvenpää karjaisee ”haista paska” naama rutussa ja hymyilee perään kuin auringonsäde. Kontrasti on täydellinen. Sirpa on heittämällä yksi Suomen kovimmista rocklaulajista. Tummassa, moukuvassa äänessä kuuluu suomalaisen punkin historia ja siinä on kaikuja jopa Jeffrey Lee Piercen laulusaundista. Bändin voima piilee erityisesti niissä hauraissa hetkissä, joissa sydän on täysin paljaana. Kuten keikallakin kuultavassa biisissä Ovesta sisään, joka kääntää arjen ongelmat lämmöksi. Ne onnekkaat, jotka valitsivat Seksihullut Jiin sijaan, voivat nyt taputtaa itseään olalle.
(VP)
Karjalaisen euforisen keikan jälkeen olo oli raukea. Luonnollinen jatkumo oli siirtyä pikkulavalle tunnelmoimaan Mary Ann Hawkingsin surfmusan tahtiin. Surf-fuusio purikin juhlakansaan erinomaisesti. Yhtye on saanut remmiinsä mukaan laulajan, joka tulkitsee uusimman Helsinki Surf City -levyn solistifeatteja, mutta ehdoton kohokohta oli itse Marko Haaviston vierailu Yöjuna-kappaleessa. Mary Ann Hawkinsin kahden saksofonin liitto on saumaton ja toimii eräänlaisena liimana kitaran, kompin ja laulun välillä.
Suurimman osan suunnatessa vielä päälavalle seuraamaan viimeisenä esiintyvää Saimaata, kävelin itse vielä kertaalleen Tiivistämön trooppiselle sisälavalle, jossa Lovers Left Alive esiintyi viimeisenä lauantain myöhäisillassa. Lovers onkin uudemman sukupolven jytärokin ilmentymä ja sopi täydellisesti festarit sulkevaksi aktiksi Saimaan ohella. Tiivistämöllä rokki soi kovaa, mutta miksaus tuntui samalla toimivan erityisen hyvin. Loversin musiikissa ääniteknikon rooli on tärkeä, sillä päällekkäisiä kitarataajuuksia on paljon. Spesiaalielementtinä yhtyeellä oli taustalaulutrio, joka tuki musiikkia hienosti. Lovers tarjoili tuoreiden sinkkujen lisäksi uutta materiaalia myöhemmin tänä vuonna julkaistavalta debyyttilevyltään, jota ainakin Jytiksen yleisö janosi jo kovasti.
Joten kiitos Jytäkesä Go-Go ja nähdään taas ensi vuonna!
Lue myös: Hellettä, farkkukansaa ja mystistä discoilua – Jytäkesä Go-Go -raportti, osa 1
Lue myös: Jytäkesä kuvina, osa 1: Turbonegro, Demolition 23, Thee Ultra Bimboos ja muut perjantain aktit