Jos joku kysyisi minulta, pitäisikö hänen mennä ensimmäistä kertaa katsomaan Iron Maidenin konserttia, en keksi yhtään syytä, minkä takia ei. Aikalaisbändeihinsä, muihin niin sanottuihin metallimusiikin legenda-akteihin verraten, tämä vuonna 1975 perustettu brittibändi on pitänyt laatutaetta yllä periaatteessa koko 50-vuotisen uransa ajan. Aina Maidenin keikalle saapuessa on voinut olla varma, että illan aikana nähdään vähintään hieman edelliskerrasta poikkeava settilista, päivitetyt lavarakennelmat sekä mikä tärkeintä, pieteetillä kiertueeseensa valmistautunut, keikkakunnostaan vuosi toisensa jälkeen hyvää huolta pitävä, kohta seitsemääkymmentä käyvä kuusikko.
Iron Maiden on tähän päivään asti ollut omalaatuinen yhdistelmä vanhan liiton luutuneisuutta ja härkäpäistä uudistushalua. Siinä missä sinänsä teatraalinen live-show on kierrättänyt perinteistä, jo 80-luvulla hyväksi todettua taustalakana- ja nukketeatteria, on esittäjä pitänyt huolen, että aina uuden albumin ilmestyessä se huomioi viimeisintä pitkäsoittoaan vähintään viiden sävellyksen voimin.
Nyt käynnissä oleva Run For Your Lives-kiertue juhlistaa yhtyeen 50-vuotista uraa, sen keskittyessä albumeihin debyytistä (1980) vuoden 1992 Fear of the Darkiin. Saatesanoissa lupailtiin hittejä ja harvinaisuuksia, mikä totta kai herätti fanipojassa innostuksen mahdollisuudesta kuulla jotain ennenkuulumatonta. Toisin kuitenkin valitettavasti kävi, ja juhlarundin harvinaisimmaksi esitykseksi paljastui viimeksi Bruce Dickinsonin paluukiertueella vuonna 1999 kuultu Killers. Vertailun käydessä kahteen aiempaan kiertueeseen, joiden konseptit ja kappalevalinnat saivat osan ajasta haukomaan henkeä, oli pettymys ilmeinen.
Osasyyllinen pettymykseen on periaatteessa bändi itse, sillä edellisen viiden vuoden aikana naftaliinista kaivettiin Where Eagles Daren, Flight Of Icaruksen, Caught Somewhere In Timen ja Alexander The Greatin kaltaisia helmiä. Ihmeellisintä on, että kiertueen aikajanalle osuvalta No Prayer For The Dyingiltä ei nyt soitettu raidan raitaa, vaikka mielestäni yli viisisataa kertaa esitetyn Aces High’n olisi voinut korvata viimeksi 1992 soitetulla Tailgunnerilla. On hieman typerää, että useaa albumia huomioidaan jopa kolmen kappaleen voimin, kun nyt olisi ollut tuhannen taalan paikka palauttaa mieleen vaikkapa ensilevyn avannut Prowler ja mahdollisesti eniten kuulijoiden tälle rundille toivoma Be Quick Or Be Dead (Fear Of The Dark, 1992).
Toive pitkän linjan fanin tajunnan räjäyttämisestä ei ole tuulesta temmattu, sisältäähän Maidenin konserttihistoria niinkin kunnianhimoisen tempauksen, kuin uuden albumin esitys kokonaisuudessaan keikan alkuun, ja esimerkiksi Porin Sonispheren luonnonkatastrofia muistellessaan moni unohtaa, että kyseisen keikan ensimmäiset yksitoista biisiä sisälsi kymmenen kaksituhattaluvulla julkaistua viisua.
On totta kai perusteltua kysyä, että onko viisikymmentä vuotta viihdyttäneeltä bändiltä edes lupa odottaa mitään maata mullistavia kääntöliikkeitä. Näin pitkään toiminut yhtye on väkisinkin siinä määrin menneisyytensä vanki, että niitä tiettyjä ikonisimpia kappaleita ei toisaalta voi esiintymislistalta poistaakaan. Varsinkin, koska kiertueen teemana on juhlia yhtyeen voitonpäiviä, jotka juurikin nämä tuhanteen kertaan kuullut trooperit, numberofthebeastit ja runtothehillsit mahdollistivat.
Koska ongelmani, eli hetkittäinen nuutuminen, on lähinnä henkilökohtainen, ei sen äärellä kannata sen enempää velloa. Kuten vanha viisaus sanoo, on jokainen konsertti jollekin se ensimmäinen, eikä kyynisen rokkitoimittajan mielipide paljon paina videokameran tallentaessa eturivin innostuneita kasvoja itselleen jo parhaan terän menettäneiden iskusävelmien parissa.
Koska settilista ei ennakko-odotuksista, ja kieltämättä suurista puheista huolimatta mitään sen kummallisempia yllätyksiä tarjonnut, kulminoitui tulevan konsertin suurimmat kiinnostuksen kohteet yhtyeen uuteen rumpaliin Simon Dawsoniin, joka korvasi bändin 42 vuotta soittaneen Nicko McBrainin, sekä ensimmäistä kertaa merkittävästi uudistuneeseen visuaaliseen ilmeeseen, kun bändin perinteiset lavalakanat oli korvattu koko takaseinän kattavalla lediscreenillä.
Dawson on mies paikallaan, ja Dickinsonin mukaan vihdoin rumpali, jonka voimme oikeasti nähdä, uuden tulokkaan rumpupatterin koostuessa edeltäjäänsä huomattavasti maltillisemmasta määrästä tavaraa. Ei ole salaisuus, että viimeisimmän vuosikymmenen Maiden-keikat ovat komppiosaston saralla aaltoilleet joskus rivakampina, useammin laahaavampina, joten tässä tapauksessa uusi veri tuo kaivatun ripauksen jämäkkyyttä, kuitenkaan korjaamatta, saati muuttamatta mitään, mikä ei ole rikki.
Yhtyeen historiaa paremmin tunteville on täysin selvää, ettei Iron Maidenilla ole mikään kaikkein paras track record audiovisuaalisen tuotannon saralla. Oli sitten kyse videopeleistä tai konserttien videoinstallaatioista, musiikkivideoista puhumattakaan, bändi on aina ollut aikaansa jäljessä. Nyt kuitenkin kävi selväksi, että jokaista kappaletta varten valmistettujen animaatioiden suhteen oli työhön valjastettu asiansa osaavia ammattilaisia, ja varsinkin Killersin ja Rime Of The Ancient Marinerin aikana biisin tunnelmaa huomasi elävän mukana intensiivisen innoissaan.
Voisi jopa väittää, että ensimmäistä kertaa yhteen historiassa sen ikonisimmat kappaleet saivat tuekseen musiikin arvoista kuvallista kerrontaa kuvittamaan niitä mielleyhtymiä ja mielikuvituksen virtaa, jollaisena yhtyeen musiikkia vuosikausia kuunnelleet fanit ovat tähän asti vain sielunsa silmin kuvitelleet. Osan ajasta videot olivat jopa niin vaikuttavaa seurattavaa, että fokus lavalla esiintyvään yhtyeeseen harhaili tämän tästä, ja ainakin omalla kohdalla interaktio artistin kanssa jäi hieman vähemmälle, koska silmät hakeutuivat tapittamaan videon ruutua vähän väliä.
Keikkamiljööstä on todettava sen verran, että Iron Maiden ei ole omaan makuuni stadionbändi. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö yhtye täyttäisi Olympiastadionin lehtereitä viimeistä paikkaa myöten, mutta nyt kolmatta kertaa stadionolosuhteissa yhtyeen todistavana, huomaan jälleen kerran, että ulkoilmassa verraten jäähalliolosuhteisiin jotain jää intensiteetistä puuttumaan.
Bändin nyt juhliessa pyöreitä, huhumylly yhtyeen jatkon suhteen velloo jälleen kerran. Ainakaan miehistönsä energiatasoja seuraamalla en jaksa uskoa, että bändin ura päättyy tämän kiertueen viimeiseen konserttiin. Toivon näin myös itse, sillä elättelen vielä mahdollisuutta kuulla uutta musiikkia, jota myös todistaa pimeässä jäähallin syövereissä settilistan parissa, joka sisältää vanhojen lekojen lomassa uudempaa, vähemmän keikoilla kuultua materiaalia. Yhdistäessään uutta ja vanhaa, Iron Maiden on edelleen yksi elinvoimaisimmista, ellei jopa se elinvoimaisin metallilegenda.
Teksti: Henri Eerola, kuvat: Sami Lommi (katso lisää kuvia täältä)
Lue myös: Iron Maiden ja Halestorm Helsingissä – katso massiiviset kuvagalleriat