Kulttuuritalon keikka käynnistyy uuden levyn kappaleilla. Diskomainen iskelmäpoljento tarttuu heti, ja Alanko laulaa: ”Minä tahdon olla lintu, kun panikoin, haluaisin lentää tuuleen, liidellä pois.” Hän liikkuu lavalla kuin etsien tilaa siivilleen. Pian napataan kitara, sillä nimibiisin jälkeen Kieli on maa kääntyy karun vaihtoehtorockin suuntaan ja hipoo paikoin jopa Mana Manan soundimaailmaa. Kun Hylkään-kappaleen kertosäe soi, saliin laskeutuu harras hiljaisuus.
Lavalle nousee myös Mariska, teeman mukaisesti neonvihreään kravattiin sonnustautuneena. Kaksikko esittää Nuoruus on vakava sairaus -kappaleen, ja aplodit vain kasvavat.
Loppuaikana on keikan ensimmäinen iso rockbiisi ja päättää Alangon itse nimeämän hedonismitrilogian, jonka kaksi edeltävää osaa, Kulkurin iltakalja ja Taiteilijaelämää, soivat myös illan kuluessa. Kevyt ja kohtuuton -albumi esitetään kokonaisuudessaan. Vaikka yleisössä voi aistia aluksi pientä hämmennystä, ratkaisu toimii. Kappaleet saavat hengittää ennen kuin siirrytään muihin lauluihin.
Pienen tauon jälkeen kuullaan kansallista yhteishenkeä liikuttavalla tavalla vaaliva Kun Suomi putos puusta. Koittaa myös ensimmäisen Hassisen Kone -kappaleen sekä ihoväristysten aika, sillä Kupla kimaltaa kuulostaa loistavalta. Pian seuraa Sielun Veljien kolmen biisin putki: On mulla unelma, Sumuista hymyä ja Rakkaudesta. Lavalla välähtää ajoittain sama hullu hurmos kuin Siekkareiden aikaan, ja itku on herkässä useamman kerran. Lintuperspektiivi pitää vielä kiinni rakkausteemasta ennen kuin siirrytään modulaatioita tykittelevään Extaasiin.
Alangon karismaattinen laulu on illan ehdoton ykkösvoima. Esiintyminen on samaan aikaan intensiivistä ja mutkatonta. Välillä maestro siirtyy pianon ääreen pimputtelemaan Nick Cave -henkisesti, minkä jälkeen lavalla jatkuu hyväntuulinen hulluttelu. Harva asemansa suomalaisessa rockissa vakiinnuttanut artisti on uudistunut yhtä monta kertaa ilman, että yhteys yleisöön katkeaa. Se on sitäkin merkittävämpää, koska laulut eivät aina ole melodia- ja harmoniaratkaisuiltaan kaikkein helpoimmin lähestyttäviä. Alangon tapauksessa taiteilijuuden rinnalla kulkee edelleen myös arkinen puoli, joka tekee hahmosta helposti samaistuttavan.
Keikkakokonaisuus on rakennettu tyylikkäästi vuosikymmenten mukaan. Säätiön kappaleet erottuvat setissä omaleimaisina ja tuovat siihen kansanmusiikillisia sävyjä.
Taustakangasta hallitseva hyttyslogo muistuttaa, että Los Mosquitos -yhtyeellä on keskeinen rooli. Bändi on hyvässä vireessä. Laajaa soitinarsenaalia hyödynnetään taitavasti tilanteen mukaan, ja stemmalaulut tuovat kokonaisuuteen juurevuutta. Myös visuaalinen puoli on näyttävä. Valot seuraavat musiikin dynamiikkaa, nostavat muusikoita vuorollaan esiin ja syöksyvät lavalle kuin avaruudesta putoavat valokeihäät.
Koskettavimpina mieleen jäävät hetket, jolloin koko sali laulaa mukana. Viimeisenä kuultava Taiteilijaelämää räjäyttää potin. Alanko heiluu villisti, ja yleisöstä kajahtaa naisen huuto: ”Se on kone!” Kuulijat tarjoavat suosiotaan, mutta saavat vastineeksi lämpimiä kiitoksia.
Synkkää musiikkia avaa encorejen sarjan. Tällä tiellä kajahtelee uljaasti, ja Levottomat jalat ja Rappiolla vetävät istumapaikkalaisetkin tanssiin. Lähes kolme tuntia kestävän konsertin päättää Peltirumpu. Suuria yllätyksiä ei nähdä, mutta niitä ei oikeastaan kaivata. Alangon vahvuus on tavassa, jolla hän rakentaa kappaleistaan kokonaisen maailman – ja tänä iltana siitä maailmasta jää mukaan ripaus toivoa.
Teksti ja kuvat: Virpi Päivinen
