Teksti ja kuvat: Mikael Mattila
Suomi on amerikkalaisen avantgardeyhtyeen Xiu Xiun laulumaita.
Ainakin sen verran, että bändi vetää täällä aina sopivin väliajoin keskikokoisen klubin täyteen.
Mikäpä siinä – etenkin, jos joku haluaa hassutella kansalliskliseillä ja miettiä, miksi muun muassa insestistä, aborteista, seksuaalisesta väkivallasta, muuten vain väkivallasta, kauheista ihmiskohtaloista ja kuolemasta pelottavan taiderockin keinoin laulava yhtye on suosittu Euroopan reunalla sijaitsevassa maassa, missä syksy on pitkä ja ihmiset enenevissä määrin mielenterveysongelmaisia, ja missä johtoon äänestetään hallitus, joka eristää empatian politiikasta ja haluaa riisua viimeisetkin yhteiskunnallisen huolenpidon rippeet.
Xiu Xiun musiikki on aidosti raskasta. Paitsi temaattisesti myös äänellisesti se etenee usein kuin kaiken toivonsa menettäneenä. Rytmiraidat kuulostavat leikkaussalilta ja sävelmateriaali (millä ikinä luotukaan) enenevissä määrin teurastamolta. Lauluntekijä Jamie Stewart ulisee kuin psykopaatin kellariinsa kaappaama vanki hädissään hätänumeroon.
Unohtamatta sitäkään, että yhtyeen nimi on peräisin kiinalaisdraamasta, jossa kulttuurivallankumouksen aikana seikkailevalle naiselle käy tietenkin huonosti.
Hevimusiikin suomalaissuosion ymmärtää, koska suomalaiset ovat sillä lailla sopivan esteettisesti “synkkää” kansaa, mutta Xiu Xiun musiikki on paikoin aidosti epämiellyttävää, vähän kuin Scott Walkerin myöhäistuotanto tai Suiciden nihilistipunk. Toisaalta mainitut ovat kokeellisen musiikin jättiläisiä, joiden ahdistavasta soundista kenties haetaan pikkujännien “säväreiden” lisäksi jonkinlaista katharsista. Kuin kauhuelokuvista.
Se, että bändi poikkeaa livenä äänitteistään, tuo usein musiikille lisäarvoa. Live-Xiu Xiu kasvaa raskaaksi taivaankappaleeksi, jonka ympärille esimerkiksi viimeisimmän, hyvinkin abstraktin Ignore Grief -albumin villinä lepattanut sälä asettuu kiertämään. Toisaalta se tuo mieleen kuvanveistäjä Markus Copperin kohutun Juggernautin – viiden tonnin painoisen rautapallon, joka kävi kimppuun, jos eksyi liian lähelle.
Kuudennella linjalla paljosta oli kiittäminen rumpali David Kendrickiä. Sparksissa ja Devossa kannuksensa hankkineen takojan soitossa on valtavasti voimaa, sävyä ja taitoa. Setin avannut uutuusalbumin Dracula Parrot, Moon Moth kasvoi Kendrickin toimesta lähes Swansia muistuttavaksi paukkeeksi.
Swans ei ole tavaton verrokki. Yhtyeen edellisellä Suomen-keikalla 2019 rytmiryhmä koostui Swans-veteraaneista Thor Harrisista ja Christopher Pravdicasta.
Tässä soundissa oli kuitenkin Swansia enemmän tilaa. Jamie Stewartin pitkäaikainen aisapari ja “paras ystävä”, kosketinsoittaja Angela Seo maadoitti Kendrickin kilkettä ja antoi Stewartille tilan sekoilla omiaan.
Esimerkkinä setin alkupuolen Maybae Baeby, jolla Seo kuiski porakonesyntikoiden päälle sängyn alta ryömivistä tarantelloista ja Stewart puhalteli keuhkojensa pohjista jonkinlaiseen kaakkoisaasialaiseen pilliin. Tiedämmehän Stewartin elämänmittaisen kiinnostuksen esimerkiksi gamelan-musiikkiin.
Uuden levyn ohella Xiu Xiu muistaa tällä kiertueella 20 vuotta täyttävää, ehkä klassisinta albumiaan A Promisea. Levyn vino sarjamurhaajafolk ei tämän trion käsissä eronnut kovinkaan merkittävästi uudemmasta materiaalista: toinen bändin “hiteistä”, Sad Pony Guerrilla Girl soi levyversiota hitaampana ja särötettynä, niin myös raastava Ian Curtis Wishlist. Samaa doom-runtelua edusti myös uudelleentulkinta ikonisesta Twin Peaks -tunnarista Falling.
Riemastuttavaa kyllä, Xiu Xiulla on myös kyky “rokata”.
Se toinen “hitti”, Fabulous Muscles -levyn I Luv the Valley Oh! liippasi läheltä grungea ja loppupuolella kuultu Oh No -albumin “popbiisi” Rumpus Room kuulosti jo, ihan tosi, melkein Devolta. Ja sitten oli Girl With Basket of Fruit, joka alkoi riemastuttavilla, paremman luonnehdinnan puutteessa, sellaisilla-lelukepeillä-joista-tulee-tööttäysääni-kun-niitä-kääntelee, ja lipsahti siitä jo lähes lattarirytmeihin.
Jos Jamie Stewart keskittyy levyillään poprakenteiden purkamiseen, on elävän Xiu Xiun tehtävä rakentaa ne uudelleen. Lähimpänä nämä reseptit ehkä kohtasivat encorena kuullussa Xiu Xiun “poplevyn” postpunk-nakutuksessa Stupid in the Dark.
Loppuvaikutelma oli kaiketi kuitenkin se katharsis.
Jamie Stewart on kärsimyksen esitanssija: hän kiljuu, sihisee, irvistelee, riuhtoo ja – ennen kaikkea – hikoilee valtavasti. Kuin hän vuodattaisi itsestään ulos kaiken sen raivon, mikä tähän musiikkiin on vuosien saatossa ladattu.
Lopuksi hän kuitenkin moikkailee yleisölle vekkulisti. Hän riisuu roolin ja osoittaa, ettei hän sittenkään ole metodinäyttelijä. Scott Walkerkin sanoi The Drift -albumin luomistyötä käsitelleessä dokumentissa, että jos heillä olisi äänityksissä yhtä synkkää kuin musiikissa, he varmaan tappaisivat itsensä. Ilon kautta!
Keikan loputtua eräs eturivin naisoletettu tokaisi seuralaiselleen, että on aika ottaa iltalääkkeet. Jos Xiu Xiuta kutsuu musiikiksi mielialalääkityille, on kyseessä ilman muuta kehu.
