Teksti ja kuvat: Matti Komulainen
Kitarapioneeri Fred Frith, noise-jyrä The Body & Dis Fig, hardcore-emon komeetta Deli Girls, avantgarde-duo Jennifer Walshe & Neil Luck, konemusalegenda Autechre, hiphop-etsikko Armand Hammer sekä etno-elektrotähdet Raven Chacon ja Charmaine Lee.
Siinäpä sunnuntaina päättyneen Skaņu Mežsin tarjontaa. Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna 22. kokeellisen musiikin tapahtuma toi Riikaan kaikkiaan 15 esiintyjää eri puolilta maailmaa. Konserttien lisäksi oli tarjolla ääni-installaatioita sekä artistien vetämiä työpajoja ja puhetilaisuuksia.
Agenda kiteytyy nimessä. Skaņu Mežs tarkoittaa äänimetsää. Festivaali on rikas ekosysteemi, jossa riittää soivia ilmaisumuotoja joka lähtöön. Yllätyksellisyys on valtti: Skaņu Mežsissa voi kuulla mitä tahansa uutta etsivää musiikkia avantgardesta noiseen, hiphopista teknoon ja dronesta punkiin. Genrepakoisen tapahtuman vieraslistalta vuosien varrelta löytyvätkin muun muassa Swans, Blixa Bargeld, Battles, Merzbow, Roscoe Mitchell, Wadada Leo Smith, Shabazz Palaces, Evan Parker ja Peter Brötzmann.
Erilaisten kumppanuuksien ja yhteistyökuvioiden kautta Skaņu Mežsin verkosto ulottuu Baltian lisäksi Suomeen ja muihin pohjoismaihin, Saksaan, Itävaltaan, Belgiaan, Ranskaan, Italiaan, Portugaliin, Puolaan, Unkariin, Tšekin tasavaltaan, Sloveniaan, Romaniaan ja Ukrainaan.
Seikkailumusiikkia sielulle
Tämän vuoden yleisömagneetteja olivat ikoninen elektroduo Autechre ja kokeellisen hiphopin tienraivaaja Armand Hammer. Ensinmainittu täytti festivaaliestradin perjantaina ennätysmäisesti, jälkimmäinen taas oli lauantain tungoksen takana.
Autechre noudatti 1980-luvun varhaista rave-etikettiä. Anonyymiys ja kasvottomuus saavutettiin sillä, että lava ja sali pidettiin pimeänä koko keikan ajan. Tarkoitus oli keskittyä kuuloaistimuksiin yleensä dominoivan katseen ja näkemisen sijaan. Idea linkittyi luontevasti Rob Brownin ja Sean Boothin vuonna 1987 käynnistämään projektiin.
Musiikillisesti kaksikko kurkotti ambientista ja teknovibasta tuntoaistin haastavaan purskeeseen. Ilmaisuun oli sen myötä kanavoitu särmikästä pärinää, tyrskiä jytää ja vinhaa konebassoa mutta myös vieraannuttavan kolhoa saundia muistuttamaan duon Manchester-menneisyydestä.
Autechren haastoi ranskalainen Vomir, eli Romain Perrot. Äärimmäisen spartalainen estetiikka oli hiottu brittien varhais-rave-mielleyhtymiäkin niukemmaksi ja ankarammaksi.
Muutenkin Vomir osoittautui yhdeksi tapahtuman ekstremeimmistä akteista. Tilausteos Proclamation of the Bruitist Wall oli jyrkkä ja kompromissiton veto, joka oli muodoltaan tyylipuhdasta noisea. Brutaali möyhennys kuulosti siltä kuin vaaleanpunainen kohina olisi filtteröity suoraan estradin yli tusinaan subwooferiin potikat pohjassa.
Minimalistinen, kaikesta ylimääräisestä riisuttu sooninen maailma puhutteli ja veti puoleensa kuin valtava äänipyörre. Läpi shown Vomir seisoi keskellä lavaa hievahtamatta hartiat takana ja käsivarret irti nahkatorsosta kuin Terminaattori sadomaso-hupussa.
Hanttiin pani myös Nick Klein. Amerikkalainen, nykyään Berliinissä asuva muusikko-tuottaja oli räätälöinyt Skaņu Mežsin tilaustyön Bone Setting. Sen äänikudos oli peräisin Riian kaupunkikuvasta, mistä oli muokattu ympäristötilallinen tutkielma. Kenttätallenteista oli rekonstruoitu ihmis- ja teknologiaääniä hyödyntävä audioveistos, joka ajettiin saliin surround-periaatteella useista yleisöä ympäröivistä kaiuttimista.
Ohjelmasta erottui kirkonkelloja, ratikkakiskojen kirskuntaa sekä urbaanin elämän hälyä tietokoneaineksen ja rumpukoneen isojen iskujen lomassa. Teos painotti luupattavan aineksen ja soonisten rekisterien herättämiä tunnereaktioista. Pönötys loisti poissaolollaan esityksestä, sillä Klein karnevalisoi läsnäoloaan koomisilla poseerauksilla ja pinnistelemällä muka-vaativien suoritteiden aikana kuin akrobaatti.
Armand Hammer puolestaan näyttäytyi asialinjan julistajana. Kaksikko Billy Woods ja Chaz ”Elucid” Hall vuorottelivat mikrofonissa ja taustat liipaistiin läppäristä. Dynamiikka kumpusi paikoin dialogiksi rytmitetystä riimiflowsta.
Armand Hammerin levyille ominainen orgaaninen pöhinä muusikkovierailuineen jäi livenä junnaavan posmituksen ja esillepanon tekstivoittoisuuden jyräämäksi. Mutta hyvä näinkin: rujon rouhea jauhanta sai salillisen hytkymään ja elämään mukana suostuttelematta.
Kitarismia ja voimasoittoa
Fred Frith aloitti uransa 60 vuotta sitten bluesilla, nousi maineeseen brittiyhtye Henry Cowssa 1960-luvun lopulla ja profiloitui improvisoinnin ja kitarasaundin muokkauksen guruksi sooloalbumillaan seuraavalla vuosikymmenellä. Guitar Solosin ilmestymisestä täyttyy nyt lokakuussa tasan 50 vuotta. Matkalle on mahtunut muun muassa Massacre, jossa hän rankaisi kuuntelijoita basisti Bill Laswellin kanssa.
Skaņu Mežsissa Frith näytti, mitä soolokitarakonseptista syntyy 75-vuotiaan näpeissä. Taiteilija viihtyi omassa, eristäytyneessä kuplassaan, ensin valokeilassa ja sitten pääosan ajasta hämärällä lavalla uppoutuen täysin soittoonsa. Se ilmensi yhtä aikaa sekä instrumentin että kuuntelijan kuuloaistin kuritusta.
Paljasjaloin musisoinut Frith hyödynsi kitaran tutkiskelussaan kalustona kaikkea vaateharjasta metalliketjuun ja teräspuikosta efektipedaliarsenaaliin. Yleisö seurasi rosoista esitystä herpaantumatta. Paikoin sooninen virtaus pani arvailemaan, oliko sattumalla jotain osuutta esitykseen vai kuuluivatko kaikki, paikoin tahattomilta vaikuttaneet kirskahduksetkin tarkoitettuun ulosantiin?
Läsnäolossa The Body & Dis Fig kiilasi koko festivaalin pääesiintyjäksi. Kolmikko määritteli uusiksi, miten raskasta voi olla rokkaus, kun ilmaisuun hitsataan dronea, industrial-metalia ja elektroa. Tuloksena oli viikonlopun intensiivisin ja samalla energisin setti, jonka raivokkuus yhtä aikaa vapautti ja puhdisti.
The Body & Dis Figin perustan takoi Lee Buford isoin tomi-bassari-iskuin. Rumputuli toi mieleen Battlesin herpaantumattoman tykityksen. Chip King buustasi virtausta noisen elementeillä ja Dis Fig, eli Felicia Chen, räpläsi läppäriä, koneita ja huusi keulilla yleisöä piiskaten.
Lyijyinen möyrintä tuntui yhtä paljon kuin kuului. Äänenpaine hipoi nenäverenvuotoa aiheuttavaa tasoa. Transsittava raivo vangitsi ja orgaaninen alkuvoimaisuus piti katsomon jalkeillaan läpi ripaskan, kun jokainen triossa antoi kaikkensa ja vähän vielä lisää jylhän shown voitoksi.
Deli Girlskin vakuutti. Brooklyn räimelähettiläät tuottivat tiheäiskuista mökää emo-punkin säännöin, eli vereslihaisessa heittäytymisessä kaikki käy mikä sattuu huvittamaan. Kaksikko räiskyi puhdasta vimmaa, joka ei näyttänyt poseeraukselta tai digivirrasta opetullulta roolilta.
Huutaja Danny Orlowski otti tuntumaa yleisöön fyysisesti mutta sanottava oli luettava huulilta, sillä jytärouheen kipurajaa kutkutellut vyörytys sulki kaiken sisäänsä. Asenne sen sijaan kyllä välittyi väljähtymättömäna: solistin selkään tatuoidut dogmat ”Sampling Is God” ja ”Copyright Is Joke” välitettiin sointiin livenä. Vastakulttuurin ja voittamattomuuden hybris kantoi pitkälle.
Elämänmuodot tarkastelussa
Jennifer Walshe & Neil Luck, Gunta Gelgote, Charmaine Lee, Raven Chacon ja Tintin Patrone ylittivät showssaan monenlaisia rajoja.
Jennifer Walshe ja Neil Luck seikkailivat klassisen ja ultramodernin leikkauspisteestä. Kalustonaan irlantilais-brittiläinen kaksikko hyödynsi ihmisäänen ohella modernia signaalinmuokkausteknologiaa. Tulos? Avantgardea, kirkunaa ja koko taajuuskaistallinen audiomaisemaa ambientista kauhufilkkaefekteihin ja kielillä möristen puhumiseen.
Tekstien arkinen tragikoomisuus kehitti vastavoimaa paniikkikohtauksenomaiseen kollaasiin: kun ihmisen sisimmät ilot, toiveet ja pelot sekä tahattomat lipsautukset, häröt sammakot ja keskeltä lausetta pätkityt keskustelun fragmentit kiskottiin kuuluville, jälki hykerrytti. Sekoelma olikin kaikkine ääripäineen Skaņu Mežsin hauskin.
Gunta Gelgote vuorostaan potki nurin erilaisia todellisia ja kuvitteellisia rajoja ilmaisumuotojen väliltä. Koloratuurisopraano otti haltuun suvereenisti säveltäjä-runoilija Gundega Šmiten teoksen Neljä elektro-akustista rakkausrunoa.
Vokalistin fraseeraus kattoi soonisesti koko kuuloalueen ja sen yläpäässä tuntui karkaavan hetkittäin läpi katon Riian yöhön: huikea äänirekisteri ja -suoritus! Vaikka teos oli mitoiltaan kiteytetyn tiivis, tulkinnan ylimaallinen kristallisuus sekä suurieleinen dynamiikka tekivät esityksestä kosmisen elämyksen.
Charmaine Lee säväytti vastaavasti mutta ammensi klassisen ja lyriikan sijaan eri etnisille kansoille ominaisista laulutyyleistä. Aines koostui australialaisen mutta New Yorkissa vaikuttavan taiteilijan omasta äänestä, jota hän muokkasi sähköisillä vermeillä.
Tyylillisesti hengitysvirtaus sekä suun ja huulten napsuttelu kuulosti kuin kurkottavan beatboxingista qawwaliin ja aboriginaalisointiin. Bittiosaaminen toimi tässä renkinä, Lee itse operoi päällikkönä. Kokovartaloista äänitaidekokemusta syvensi Leen kaulaansa kiinnittämä panta erikoismikrofoneineen. Se toi sointiin mukaan nielu- ja muita kehoääniä.
Yleisö eli yllättävällä tavalla mukana kannustaen artistia ulvahduksin ja Charmaine-kiljahduksin. Audiovuotaan taiteilija täydensi minikokoisella digipuhaltimella sekä ujuttamalla ilmoille sähköistä kiertoa. Musiikillisesti veto oli Skaņu Mežsin kiehtovimpia.
Raven Chacon oli tapahtuman odotettuja tähtivieraita, sillä harvoin pääsee kuulemaan livenä taiteilijaa, joka on palkittu arvostetulla musiikki-Pulitzerilla. Säveltäjä-muusikko edustaa Arizonan Fort Defiancen navajo-kansaa. Yhdysvaltain alkuperäisasukas tunnetaan erityisen laaja-alaisesta repertuaaristaan, joka ulottuu kamarimusiikista kokeelliseen noiseen.
Riiassa kuultiin ankaran karu, helpoista kiinnekohdista riisuttu ääni-installaatio elektroniikalle, tehosteille ja muokatuille lyömäsoittimille. Karski jyystö rinnastui noiseen niin rouhealla saundillaan kuin kuviakumartamattomalla tulokulmallaan. Se on sinänsä luontevaa Chaconille, joka on aiemmissa töissään kritisoinut ja kommentoinut Yhdysvaltain tilaa sekä alkuperäisväestöön kohdistamia rikoksia yhteisöjen ja ympäristön tilaan peilaten. Suurta taidetta kera sanoman ja sisällön pelkän muotokuoren sijaan.
Tavanomaisen tuolla puolen liikkui myös Tintin Patrone. Hän hämmensi yleisöä särmikkään ääniteoksensa ohella kauriilla, joka rullaili kuuntelijoiden joukossa ja osallistui robotiikan avulla myös kakofoniseen loppuhuipennukseen yhtenä audiolähteenä.
Saksalais-filippiiniläinen Tintin Patrone (oik. Christina Koehler) on urallaan yhdistänyt erilaisia taidemuotoja yhteiskunnalliseen kommentointiin. Skaņu Mežsissa koettiin installaatio Pure Minor. Siinä Tintti soitti pasuunaa, hoiti ohessa koneita ja luuppausta ammentaen laitteistaan isoa, koneellisesti jauhavaa bassoa. Sointi klenkkasi primitiivisesti ja venytti pitkää melodista kaarta muistuttaen temppelituuttausta freen kirjolla.
Puisten kiulujen näköiset ämyrit oli nostettu telineeseen. Ne toivat mieleen Depeche Moden Music for the Masses -aikaiset joukkokuulutuslaitteet ja Laibachin käyttämän rekvisiitan. Kun vielä lelukauris hinkkasi yleisön joukossa, välkkyi sinivaloa ja lopuksi myös tuuttasi ääntä lavan jatkeena, väki otti esityksen huumorilla.
The Body & Dis Fig oli tämänvuotisen Skaņu Mežsin iskevin esiintyjä.
Charmaine Lee miksasi eksoottista laulutekniikkaa sähköisiin pulsseihin.
Autechre toi mukanaan tuulahduksen 1980-luvulta.
Noise oli Vomirin performanssin ydintä.
Nick Klein esitteli installaationsa yleisön ympäröimänä.
Armand Hammer paasasi kaksiäänisesti täpötäydelle Hanzas Perons -salille.
Fred Frith toisinti läpimurtolevynsä ideoita.
Dis Fig otti tuntumaa yleisöön The Bodyn solistina.
Danny Orlowski julistaa Deli Girlsin dogmia ihotaiteessaan.
Jennifer Walshe (oik.) ja Neil Luck yllättivät huumorillaan.
Gunta Gelgoten ääni voisi ehkä rikkoa lasia.
Charmaine Lee soveltaa soinnissaan erilaisia etnotyylejä.
Raven Chacon on ensimmäinen Amerikan alkuperäisasukas, joka on palkittu musiikki-Pulitzerilla.
Tintin Patrone vei omintakeisiin tunnelmiin rekvisiitallaan.
Robotiikka täydensi Tintin Patronen installaatiota.