Loud’n Live järjesti Tampereen Messu- ja urheilukeskuksen pihalla Tampere City Festivalin 8.-9.8.2025. Lista julkaistuista artisteista herätti mielenkiinnon – lähes kaikki 2000-luvun alun ja ysärin yhden hitin ihmeet samassa paketissa. Kuorrutteena oli muutama vähän ajankohtaisempi vetonaula kaiken jytkeen lisäksi. Rosterin absurdius houkutteli kokemaan tämän ruotsinristeilysimulaattorin.
Järjestelyt aiheuttivat etukäteen huolta, sillä Loud’n Live on tunnettu monenlaisista ongelmista tapahtuma-alalla. Mitään katastrofia ei kuitenkaan saatu aikaan ja moitteetkin jäivät omalla kohdallani pieniksi. Oletin, että Messukeskuksen sisään olisi sijoitettu lava tai kaksi, mutta kaikki staget sijaitsivat ulkona parkkipaikalla. Tanssi- ja konemusiikki olisi soveltunut paremmin sisätiloihin illan hämärtyessä ja bileet olisivat saaneet jatkua sisällä pidempään. Nyt soitto kuitenkin päättyi puoliltaöin.
Nostalgiannälkäisille Tampere City Festival oli oivallinen paikka kuulla nuoruutensa hitit livenä esitettynä. Perjantai starttasi keijuvoimin kun Indica esitti heleää musiikkiaan juuri töistä päässeelle yleisölle. En tainnut itsekään aiemmin olla näin varhain festarialueella. Jonsu soitti välillä viulua ja melodikaa ja yleisö sai myös laulettua pienen vesikuuronkin pois alueen päältä. Keikan aikana kansaa valui alueelle lisää, jonka johdosta yhteislaulu lähti komeasti kun oli viimeisen kappaleen aika.
Ikuinen virta alkoi Jonsun ja kosketinsoittaja Sirkku Karvosen voimin. Yhden säkeistön ja kertsin jälkeen yleisö ja bändi otettiin mukaan ja alkukeikan uninen energia vaihtui railakkaaseen yhteislauluun. Keikalla olisin kaivannut vähän vahvempia kitarasoundeja, mutta muuten pikkulavan soundit miellyttivät. Soundit jatkuivat koko viikonlopun laadukkaina, siitä isot pisteet miksauspöydän taakse!
Alueella pienemmät lavat oli sijoitettu vastakkain sisäänkäynnin lähelle, ja musiikkia tarjoiltiin tiheään tahtiin vuoronperään. Indican jälkeen Tampereella tarjoiltiin harvinaista herkkua Safri Duon esittämänä. Played-a-live -biisistään tunnettu rumpu- ja perkussioduo yllätti täysin! Omaa musiikkia heillä ei liiemmin ole, joten esitys oli kuin DJ-keikka steroideissa. Taustanauhalta tuli myös paljon rumpuja, jota ei ehkä olisi kahden rumpalin paiskoessa tarvinnut. Pätkä Smells Like Teen Spirittiä, Swedish House Mafiaa, ja Popcorn marimballa säestettynä saivat yleisön bilefiilikseen auringon paistaessa.
Suunnittelin aluksi vain tulevani katsomaan Played-a-live -hitin, mutta tanskalaiskaksikon energia vangitsi seuraamaan koko keikan ajaksi. 25 vuotta sitten viimeksi Suomessa esiintynyt Safri Duo tuotti iloisen mielen loppupäivän menoja pohjustamaan. Taisi olla myös koko viikonlopun musikaalisin keikka!
Parhaiten viihdyin kahden pienimmän lavan äärellä. Siellä oli soundit ja esiintyjät kohdillaan, eikä tarvinnut paljoa askelia ottaa siirtyessään keikalta toiselle. Safri Duon rumputykittelyn jälkeen pääsin näkemään ensi kertaa livenä Uniklubin. Paikallista rock-osastoa edustanut bändi on ollut lopettamisen partaalla, mutta yleisö ei ole antanut heille lupaa pistää nahkarotsia narikkaan. Keikan nähtyäni ymmärsin fanien intohimoisen suhtautumisen.
Jussi Selo lauloi komeasti ja bändin yhteissoittoa oli mahtava seurata. Keikkoja onkin takana jo sen verran, että vähempää ei odottaisikaan. Viikonloppuna oli tarjolla monenlaista tanssittavaa ja Uniklubi antoi mahdollisuuden vähän perinteisempään lavatanssitunnelmaan soittaessaan Kukka-kappaleensa. Senkin yleisö lauloi mukana uskollisesti!
2000-luvun alussa eurooppalainen tanssimusiikki ja pop oli kovassa huudossa ja yrittäjiä riitti. Günther nousi pinnalle Samantha Fox -coverilla Touch Me, Teeny Weeny String Bikinillä ja tietenkin Ding Dong Songilla. Nämä kaikki hitit koettiin Messukeskuksen pihalla ja riemua riitti kuin Tukholman-risteilyllä.
Nuorisolaiset sanoisivat, että “nonchalant w rizz”. Günther esiintyi vahvalla viileydellä ja vaikka englanniksi spiikkaaminen ei ollutkaan herran vahvinta alaa, kehonkieli on kuitenkin universaali. Jos hän ei olisi esiintynyt auringon paistaessa, epäilisin Güntheria vampyyriksi, sillä hän on säilynyt samanlaisena jo 20 vuoden ajan.
Ennen festaria tein kotiläksyjä joidenkin esiintyjien kohdalla. The Veronicas ei ollut jättänyt musiikin parissa työskentelyä, vaan on julkaissut pop punkiaan säännöllisesti edelleen. Sinkkubiisejä tankatessani toivoin, että australialaiskaksoset esiintyisivät bändin kanssa. Lavalla oli kuitenkin vain syntikka, tamburiini ja kaksi Matrix-estetiikkaa huokuvaa siskoa.
Tyylikkyys ja koreografiat olivat huippuun hiotut, katsojat osasivat laulaa biisejä mukana, eikä kiitoksissa säästelty. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt The Veronicas hehkutti eturivin faneja ja harvinaisia merch-paitoja yleisössä. Potti räjähti tietenkin Untouched-hitin mukana, jota ennen yleisöä pyydettiin osoittamaan kunniaa Australian kansallislaululle. Oli yleisössä yksi liehuva aussilippukin, eikä se jäänyt Origliasson siskoilta huomaamatta.
Technicolour oli päivän ensimmäinen bändi jolla näin taustakankaan. Tuotantoarvo oli siis isollaan! Bändi oli myös pukeutunut backdropin kanssa samaa kuosia oleviin rotseihin, joka kielii mahdollisesta kiertueesta myöhemmin syksyllä.
Rock raikasi komeasti ja Jimi Pääkallo esiintyi itsevarmasti saaden yleisön näppeihinsä helposti. Viime vuodet muille artisteille musiikkia kirjoittanut Pääkallo hehkui lavalla ja kaunis auringonlasku oli tilattu paikalle aateloimaan tunnelmaa. Takavuosien hitit Fireflies ja Teach Me Love muistuivat mieleen nopeasti ja keikalla kuultiin myös Kalle Päätalon Lootusasentoon. Keikka päättyi pitkän kaavan mukaan esitettyyn Rockin’ in the Free World -lainaan, joka sisälsi yleisön huudatusbattlen ja bändin esittelyn. Toivottavasti kymmenen minuuttia yli vedetty keikka ei päätynyt lavamanagereiden tai seuraavaksi esiintyneiden artistien kanssa kahnauksiin.
Mr. B suoritti melkoisen duunin ensin Bomfunk MC’s keikalla ja pian tämän jälkeen Mighty44 kanssa esiintyessään. Mr. B aloitti keikan yleisön seasta, ja lavan edustaa kiertäessään sai ehkä kauempaa seuranneet hämmentymään. Nostalgia-annos tarjoiltiin suuresta saavista ja mm. The Voicella pyörineet musiikkivideobiisit Mighty44 ja Push It olivat taas elävinä mielessä. Mighty44 soitti tiukan kuuden kappaleen keikan, joka oli juuri sopiva throwback vuoteen 2005.
Alueen suunnittelussa oli hieman toivomisen varaa. Pienemmän puolen vesipisteen kyltti oli mallia postimerkki, eikä se todellakaan näkynyt yleisömassan yli. Ison kentän ja pienemmän alueen yhdistänyt ainut kulkuväylä oli melko kapea. Sen varrelle oli myös sijoitettu tupakointipaikka, joka ei ehkä ollut järkevin mahdollinen sauhuttelualue.
Pöytiä ja penkkejä ei ollut myöskään tarpeeksi, mutta ruoka-alueella sentään oli omistettu oma pöytä sinapille ja ketsupille! Hilpeä detalji – vain Suomessa. Vip-teltasta asiakkaat saivat hakea sipsiä ja halpaa hedelmätoffeeta. Vipin puolelta sentään pääsi päälavan eteen, harvinaista nykyajan festarialueilla! Treffipubin hiiligrillin tuoksu pyöri alueella, mutta kojun hinnat eivät houkutelleet ostoksille. Tuplajuustoburgeri 18 euron hintalapulla oli melkoisen suolainen. Hampurilaisista joutuikin alueella maksamaan maltaita, sillä Rollsin kojulla oltiin lyöty kaikkiin aterioihin kymppi lisää normaalihintojen päälle. Muuten yllätyin inhimillisistä hinnoista ruokakojuilla. 12-14€ hintahaarukassa sai evästä moneen makuun, tarjolla oli maisteltavaa muikuista mäntyjäätelöön.
Perjantain pääesiintyjä Timbalandin syntilista on pitkä. Pienellä taustatutkimuksella promoottori olisi voinut välttää tämänkin sudenkuopan, sillä herran live-esiintymisistä löytyy kyllä videomateriaalia netistä. Ehkä tässä ratsastettiin pelkästään sillä, että ukkoa ei ole aiemmin Suomessa nähty.
Idea tuottajasta omalla keikallaan on erittäin huono, varsinkin jos tuottaja ei osaa räpätä tai laulaa. Kyyryssä lavan laidasta toiselle hiippaillut Timbo viljeli ad libejä tuottamiensa kappaleiden päälle, eikä antanut yleisölle aikaa laulaa. “YEAH!”-huudahdus kuultiin kymmeniä kertoja ja yleisöllä oli kova työ saada itselleen hyvä meininki aikaan. Pään pudistelua ja paikalta poistumista sai todistaa suurissa määrin. Aaliyahin Try Again raadeltiin julmasti, sekä Justin Timberlaken laulama SexyBack oli oikea kohta karata paikalta kaikkien aikojen huonoimman headliner-kokemuksen jälkeen.
Timbalandia varjostaa myös inhottava ja moraaliton tekoälyfirman kanssa kyräily. Timbon pitämissä livestriimeissä aloittelevat artistit ja tuottajat ovat lähettäneet biittejään ja biisejään kommentoitavaksi. Tuotokset ovat kuitenkin päätyneet Timbalandin Stage Zero -firman tekoälyn ruuaksi. ”TaTa” tekoälyartistin kappaleista tuottajat ovat joutuneet bongaamaan omaa ryöstettyä musiikkiaan, eikä miljonääriä vastaan oikein ole mahdollista lähteä taistelemaan vastaan.
Tämä ei myöskään ole ensimmäinen kerta kun Timbaland on ryöstellyt muiden tuotantoa. Vuonna 2006 Timbo anasti suomalaisen Janne Sunin chiptune-kappale Acidjazzed Eveningin käyttääkseen sitä Nelly Furtadolle tuottamassaan Do It -biisissä.
Perjantai tuntui itselleni pääpäivältä, sillä hengähdystauot olivat vähissä. Loppuunmyytynä lauantaina alueelle saapuminen oli armollisempaan aikaan ja ilta lähti käyntiin paikallisella rap-osaamisella.
Flegmaatikot eivät ole viime vuosina juurikaan keikkailleet, joten Leijonamieli, Spesialisti ja Tiedemies otettiin vastaan ilolla. Itse en ole juurikaan yhtyettä kuunnellut vaikka räppinörtti olenkin, joten mielenkiintoa riitti tähänkin kokemukseen. Leijonamieli vitsaili keikan aikana, että 15 vuotta sitten puolivälissä keikkaa yleensä lähti paita pois päältä, mutta enää ei kehtaa. Yleisö oli eri mieltä, ja huudatti paitaa pois pitkään siinä kuitenkaan onnistumatta.
Flegmaatikkojen tunnetuimpiin biiseihin lukeutuva Mutsin luona oli myös siinä mielessä hauska, että eturivissä keikkaa oli katselemassa Spesialistin äiti. Keikalla oli mukana myös Seremoniamestari ja Silkinpehmee, jotka kävivät vierailemassa Tamperelainen osa 3 -possebiisissä. Harmiksi Petri Nygårdia ei saatu lavalle räppäämään värssyään. Myöhemmin Sere ja SP saivat lavan haltuunsa ja hoppia tarjoiltiin täyslaidallinen.
Tanskalainen Aqua oli tuonut päälavalle mukanaan bändin. Yleisö hymyili siihen malliin, että nostalginen eurodance varmasti maistui. Taustalaulajien työ oli helppo, sillä yleisö hallitsi materiaalin lähes yhtä hienosti kuin hekin. Laulajat Lene ja René esiintyivät toimivalla dynamiikalla; yleisöön otettiin kontaktia eturivin aidalla ja välillä herkisteltiin kosketinsoittaja Sųren Rastedin olkapäähän nojaten.
Aquan keikalta täytyi kuitenkin rientää romanialaisen Akcentin esitystä seuraamaan. Katsantakannasta riippuen tyylikkäästi tai mauttomasti kokodenimiin pukeutunut Adrian Sīnć oli silminnähden onnellinen esiintyessään, kuten myös yleisö. Miehen Suomen-keikoilla on ollut vaihtelevasti yleisöä edellisillä vierailuilla, mutta Messukeskuksen lavan edusta oli tällä kertaa täynnä. Jokaisen ammattikoululaisen peräkontissa vuodesta 2005 jumputtanut Kylie kuultiin keikan lopussa kahteen kertaan – jälkimmäinen versio oli tuore, vain muutama viikko sitten SERAn ja Misha Millerin julkaisema Don’t Leave (Kylie).
Taas oli pienimmällä lavalla vuorossa kovimmat bileet, kun vähän varttuneempaa väkeä houkutellut Movetron esiintyi juuri ennen auringonlaskua. Lavalle oltiin roudattu tällä kertaa kolme screeniä, taustalakana, bändin omia lisälamppuja sekä neljästä tanssijasta koostuva ryhmä vahvistamaan ysärijumputusta. Pariisi – Barcelona esitteli tanssijat yleisölle lentoemänniksi pukeutuneena, ja he kävivätkin keikan edetessä eri asuissa tuomassa lisätunnelmaa. Jukka Tanttari soitti koskettimien lisäksi sähkökitaraa hevillä otteella. Yllättävän metallisia elementtejä löytyi myös Päivi Lepistön esiintymisasusta.
Meiju Suvas -cover Pure mua helli Tampere City Festivalin yleisöä – tämä oli yllättävä valinta bändiltä jolla omiakin hittejä olisi riittänyt. Lepistö tiedosti välispiikissä itsekin genrensä juustoisuuden, joka on vain tervettä tässä vaiheessa uraa ja elämää. Pilkettä silmäkulmassa siis riitti, eikä Messukeskuksella tullut itselleni ikävänlaatuista junttitunnelmaa missään kohtaa. Tämä oli turvallinen versio hiihtokeskusten juhannuskemuista tai bileristeilyistä, jonne en ikipäivänä lähtisi.
Metallityyli jatkui, kun Turmion Kätilöitä muistuttava Sut haluan riffiteltiin läpi, ja Nyt on jatkot vaati riisumaan housut, paidan ja lopulta kaikki pois.
Timbaland ei ollut viikonlopun ainut artisti, jonka suhteen promoottorina kotiläksyt olisi pitänyt tehdä kunnolla. Leila K on kärsinyt jo ysärin alusta asti vaikeista päihdeongelmista viettäen välillä aikaa kodittomana kaduilla ja vankeusrangaistuksia suorittaen.
Huppu päässä piilotellut artisti aloitti keikkansa 20 minuuttia myöhässä hyvin heikossa hapessa. Jopa ennen keikkaa roudarien levittämä Leila K -banderolli DJ-pöydän eteen sai aplodit kärsimättömältä yleisöltä. Odottavaa jengiä oli lavan edustalla paljon. Kun DJ sai vihdoin dekeistään ääntä ulos, saatiin puolentoista biisin mittainen tynkäkeikka jota ihmiset jäivät ihmettelemään. Electric ei ollut kovin sähköinen, vaan jätti monelle varmasti pahan mielen syystä tai toisesta.
Festaria järjestävän tahon pomon Kalle Keskisen rakkaus Hurtsia kohtaan näkyy. Oli se sitten Tampere tai Helsinki City Festival, Hurts on bookattu. Lauantain pääesiintyjänä tunnelmoineet britit veivät muuten tanssipainotteiset kemut tyylikkään suruisiin tunnelmiin. Hurts poikkesi täysin linjasta ja tuntui olevan aivan väärässä paikassa. Yleisö kuitenkin söi bändin kädestä ja nautti pimeässä yössä visuaalisesti herkullisesta show’sta.
Tunnelmat todella olivat eri ääripäistä, kun päälavalta siirtyi sisäänkäynnin ääreen seuraamaan Las Ketchupin keikkaa. Illan viimeiset esiintyjät olivat pukeutuneet tyylikkäästi iltapukuihin ja esiintyivät taustanauhan tukemana. Välispiikit tulivat kaikki espanjaksi. Luulisi suomalaisten tunnistavan kieltä sen verran, että yöstä ja tanssimisesta oli kyse.
Väki odotti tietenkin sitä yhtä hittiä, joka Las Ketchupilla oli tarjota. Sitä ennen muutamat pariskunnat ja kaveriporukat tanssivat hillitysti, mutta pian oli aika tanssia porukalla. Asereje-koreografia opetettiin vielä lavalta varmistukseksi, jonka jälkeen viimeiset paukut päästiin vapauttamaan. Jalat olivat monella kovilla tämän viikonlopun aikana, varsinkin kun Asereje palattiin esittämään lavalle vielä toisen kerran kuin hyvänyöntoivotukseksi yleisölle, jonka bilekiintiö varmasti oli täynnä.
Tampere City Festival oli loppujen lopuksi nautinnollinen tapaus. En todistanut edes järjestyshäiriöitä, vaikka alkuun veikkasinkin asiakaskunnan olevan sellaista väkeä, joka ei juurikaan festareilla käy. Ennakkoluuloni tuomittiin vääräksi – kaiken ikäistä ja näköistä sakkia riitti, eikä TCF:ää voi luonnehtia yksiselitteisesti tanssimusiikin perässä tulleiden juhliksi. Tämän vuoden line-up houkutteli paikalle monenlaista vierasta juuri kuriositeettiarvonsa vuoksi. Ensi vuonna mennään taas samassa paikassa samaan aikaan, toivon mukaan hieman parannelluin alueratkaisuin ja pääesiintyjin!
