Eschatonin räävittömän huudon ja kaiken kauniin teurastuksen alkaessa tajuan, että en muista edellisestä albumista mitään. Paitsi sen pimeyden, kakofonisen mustan myrskyn, joka liki kontrolloimattomana puhalsi läpi koko levyn. Brittikaksikko Anaal Nathrakh on kaaoksen mestari, joten ehkä muistikuva on osuva.
Samanlainen kiirastulen nousu maanpäälle on myös Eschaton. Enemmän kuin varsinaisia biisejä, esitykset ovat pahuuden muotoilua tunnistettavaan hahmoon. Pelkällä kohinalla ja jyrinällä se ei tietenkään onnistu. Anaal Nathrakh tarjoaa juuri sen verran laulu- ja kitaramelodiaa, että biisit tuntuvat kirpeän houkuttelevilta ja hetken aikaa jopa täysin ymmärrettäviltä. Noissa kohdissa käytetään Norja-tyylin räplättäviä kitaroita ja Garmista muistuttavaa laulua. Kunnes taas pistetään mustan puhurin terää syvälle lihaan.
Vierailijatkin määrittävät tämän levyn ilmapiiriä. Millaiselle albumille arvelette Napalm Deathin Shane Emburyn, joka on soittanut Nathrakhin livekokoonpanossa, ja Mayhemin Attila Csiharin mielellään panostaan luovuttavan?