Sata vuotta on tietysti kunnioitettava ikä viihdeorkesterille, mutta Dallapén tapauksessa lukema on aika teoreettinen. Juha Hostikan tätä nykyä liidaama ryhmä kun vain käyttää kunnianarvoisaa nimeä iskelmänostalgiansa vetovoimatekijänä. Soittajina ja vieraina on toki rautaisia ammattilaisia, lähinnä jazzin ja iskelmäpopin kentiltä.
Sinänsä ajatus orkesterin jatkuvuudesta sukupolvesta toiseen on kiehtova. Iron Maidenkin hahmotteli jossain vuosien takaisessa haastiksessa jälkikasvun ottavan bändin vastuulleen, kun alkuperäismiehistö jää eläkkeelle. Dallapén tapauksessa ei edes tarvita kuin sopivasti perinnettä kunnioittava ohjelmisto ja kiltin konformistinen likiarvo vanhoista tyyleistä, toki moderneilla soundeilla.
Loppujen lopuksi tarjolla on aktiivisesti ärsyttävää musiikkia. Aivan kaikki levyn ikivihreistä Muistan sua Elainesta Josef Josefiin ovat parempia alkuperäisversioina, joiden myötä mukaan saa kontekstin ja kulttuurihistorian. Tero Vesterisellä voi olla sukuhistoriallinen oikeus vetäistä hanuristi-isoisänsä bravuuri Säkkijärven polkka, mutta me muut emme tarvitse hänen tulkintaansa mihinkään.
Tämä on kuin katsoisi television lussuinta viihdemusiikkiohjelmaa. Ja kaukosäädinkin on hukassa.