Deathcoresta jo aikaa sitten omanlaisekseen progevisionääriksi kehittynyt Between the Buried and Me on tehnyt 25-vuotisen uransa aikana niin kovaa jälkeä, että siinä seurassa on hyvänkään levyn paha päteä.
Kymmenes albuminsa sisältää bändille ominaista eeppistä sinkoilua äärilaidasta toiseen, mutta tuoreitakin näkökulmia löytyy. Mukaan on tuotu konesävyjä, torvia ja jousia, ainakin näön vuoksi.
Aloitusbiisi kuulostaa Dave Weckl Bandiltä ennen muljahtamistaan Naked Cityn ja Mr. Bunglen äkkivääriin sirkustelusfääreihin. Vesikauhuisen rähinän ja upeiden melodioiden ryydittäjänä on monenlaista äärimetallitykittelyä ja country-jazz-lounge-venkulointia. Yhtye on tehnyt tätä sorttia paljon, ja niin hienoa kuultavaa kuin se onkin, pitkistä palapelikappaleista jää mieleen lähinnä fragmentteja.
Levyn aidoimmat ja arvokkaimmat hetket löytyvät sen kahdesta viimeisestä kappaleesta The Blue Nowherestä ja Beautifully Humanista. Hienosti sävelletyt raidat ovat ”tavallisia” biisejä, joiden hahmottaminen on helppoa ja muotokieli pysyy selkopiirteisenä.
Ehkä yhtyeen kannattaisi jatkaa operointia myös helpomman ilmaisun parissa, siksi erinomaisia nämä biisit ovat.
