Suomessa on tavattu hävetä vuolaasti sitä, millaisia vaikutuksia katajaisella kansallisuudellamme on englannin ääntämykseen. Niin sanottu rallienglanti resonoi harvoin suotuisasti härmäläisissä korvissa, vaan mitäpä jos se kuulostaakin aivan mahtavalta vaikkapa Etelä-Amerikassa?
Muun muassa tällaisia ajatuksia pyörii mielessä kolumbialaislähtöisen Gabriela Jimeno Caldasin eli Ela Minusin toista albumia kuunnellessa. Tässä ei nimittäin edes yritetä peittää aksenttia, ja se on vahvuus.
On niitä toki muitakin. Caldas paiskoo menemään tanssipopin puolelle harppovaa elektronista biittiä entisen hardcorerumpalin varmuudella, ja tulos tarttuu kuin katupöly keuhkoon.
Lähinnä henkilökohtaiseen kasvuun ja itsensä kehittämiseen keskittyvä levy vaikuttaa teemoiltaan introspektiiviseltä, mutta sen anti levittyy vaivatta myös maapallon mitalle. Ela Minusin nasevia tekstejä kuuntelee joka tapauksessa paljon tarkemmalla korvalla kuin tällaisessa musiikissa yleensä, kenties osin sen aksentin ansiosta.
QQQQ-biisissä piehtaroidaan maailmanlopun tunnelmissa, ja levyn toisessa espanjankielisessä palassa Combatissa halu kaataa seinät kasvaa sitä mukaa, mitä lähemmäksi ne tulevat. Ja sitten levy päättyy kuin sellaiseen, seinään.