Peli on selvä viimeistään nelosraidalla Hyvästi. Onni Rajaniemi ruotii erilleen ajautuneiden ystävien vuorovaikutusta niin tarkkanäköisesti, että lakonisen haikeuden äärelle on pakko pysähtyä. Samalla palaset loksahtavat paikoilleen. Tämä on harkittua musiikkia, jossa pienimmälläkin yksityiskohdalla on painonsa.
Rajaniemi esittelee neljännellä albumillaan monta rekisteriä. Lauluissa on ripaus Pariisin Kevättä, magneettikentällinen Pekka Strengiä ja monta syltä Topi Sahaa. Kaikki kumpuaa kuitenkin yhdestä ihmisestä. Itsereflektion ja vapautumisen ympärillä pyörivä kokonaisuus tiivistyy Rajaniemen persoonalliseen ääneen, jonka värittämänä jokainen kuvaelma on totta.
Toinen tukiranka on akustinen kitara. Heleästi soivat kielet piirtelevät meditatiivisia pohjakuvioita, jotka lienevät kappaleiden alkujuuria. Joskus minimalistiset lähtökohdat jäävät ydinsisällöksi, toisinaan niiden päälle hyökyvät myrskyt. Siirtymät luovat tasapainoa. Raikkaasta indiepopista folkhämyyn ulottuva repertoaari perustelee itsensä vaivatta, ja eri muotojen väliset etäisyydet ovat lyhyempiä kuin äkkiseltään luulisi.
”Toivoisin suruni olevan vain laulujen satumaista surua”, Rajaniemi summaa taiteensa. Ja näinhän se on. Sointujen siivittämänä elämisen kipu pehmenee olemisen rikkaudeksi.