Tummien kitaroiden vinkuessa, Juha Kylmäsen laulaessa, naislaulun liittyessä kertosäkeisiin ja hyytävien koskettimien soidessa ei voi kuin pyyhkäistä silmäkulmaa ja rykäistä, että onpas ollut ikävä goottimetallia.
Kun nostalgiahuuruista on selvitty, voi keskittyä siihen, että For My Pain… tietää mitä tekee. Buried Blue on todellinen goottimelodisuuden ja -tunnelmien paratiisi. Jokaisella albumin kappaleella on oma luonteensa. Jos tämä albumi olisi julkaistu parikymmentä vuotta sitten, sitä hehkuteltaisiin nyt yhtenä genren klassikkoteoksista.
Flirttiä löytyy moneen suuntaan. Type O Negative, HIM, The 69 Eyes ja monet muut kulmakivet kuuluvat. Jonkun mielestä ne ovat varmasti esillä häiritsevälläkin tavalla, mutta kun kaikki kuulostaa lopulta For My Painiltä, en irvistä kuin ihan vähän Troy Donockleyn myötä nightwishmäisyyttä huokuvan Windows Are Weepingin kohdalla.
Buried Bluella on kutkuttavassa tasapainossa jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua ja jotain sinistä. Goottirockia ja -metallia tehtiin aikoinaan liikaakin vähän sinnepäin, mutta kun todelliset lajin mestarit palaavat sorvin ääreen, kaiken keskiössä on musiikki – melodiat, tunnelmat ja biisit.