Spock’s Beard on ollut pitkään yksi tasaisimmista ja varmimmista neoprogen työjuhdista. Joka toinen tai kolmas vuosi on ilmestynyt mammuttimainen albumi takuuvarmaa progea, useimmiten mittavien kappaleiden muodossa. Nyt kahden uusimman levyn välillä ehti kulua peräti seitsemän vuotta, mutta mikään ei ole muuttunut.
The Archaeoptimistista tietää jo kappalelistan perusteella, että parikymmenminuuttinen nimikkokappale tulee olemaan sen paras hetki. Neoproge onkin siitä veikeä genre, että siinä on tietyt kirjoittamattomat säännöt. Spock’s Beard noudattaa niitä luomalla tummalla tavalla optimistisia tunnelmia, tietyllä lailla kasvavia kappaleita ja täsmälleen oikeanlaisia kitara-ja kosketinsoolojen harmonioita. Niiden myötä tämänkin albumin on kuullut jo moneen kertaan aiemmin.
Se ei kuitenkaan haittaa, koska Spock’s Beard on osaavimpia tekijöitä lajissaan. Progeksi sen musiikki on ehkä ennalta arvattavaa, mutta sen minkä bändi häviää yllätyksettömyydessä, se voittaa kyvyssä rakennella niin koukuttavia tunnelmia, että The Archaeoptimist on kuin kirja, jota ei malta olla lukematta vielä yhtä lukua eteenpäin.