Nössö Nova on jatkanut debyyttinsä siivittämää nousukiitoa ja vetää puoleensa yhä isompia yleisöjä. Lopputuloksena ei tälläkään kertaa ole levynmittaista Ipaneman tyttöä vaan taiten sävellettyä omaa tuotantoa kevyellä vanhan soulin mausteella.
Musiikillinen virtuoottisuus kuuluu niin laulu-, soitto-, sävellys- kuin tuotantopuolella. Tietynlainen kliinisyys voi kuitenkin olla karkottava tekijä.
Lyriikan ja tarinankerronnan taso on kohonnut debyytistä entisestään. Erittäin vireisen moniäänisen laulun ohella tässä onkin bändin valtti. Nössöt itse kuvailevat levyn antia odotusaulassa soivaksi hissimusiikiksi, joka soljuu toiveikkuuden, kyllästymisen ja luopumisen turkoosinvärisillä aalloilla. Etenkin sanoituspuolella kuvailu toteutuu.
Ensimmäiseltä levyltä jään kaipaamaan eritoten Dynamo-kappaleesta tuttuja koukkuja, jotka nostaisivat kappalemateriaalin vieläkin kiinnostavammaksi. Tällaisenaankin lopputulos on loistava.
