Arvio: Overdriver jatkaa The Hellacoptersin tyylikästä ja onnistunutta paluuta

Arvio julkaistu Soundissa 1/2025.
Kirjoittanut: Elli Muurikainen.

Arvio

The Hellacopters
Overdriver
Nuclear Blast

Kuinka moni yhtye on tehnyt comebackin vannottuaan, että soittimet on nostettu naulaan lopullisesti? Aika moni. Kuinka moni yhtye on tehnyt niin menestyksekkäästi ja ennen kaikkea tyylikkäästi? Ei niin moni. The Hellacopters kuuluu onneksi onnistujien joukkoon.

Hellacoptersin paluussa monia tuntuu tökkivän yhtyeen kokoonpano. Nykyinen bändi on toki eri kuin kultavuosien tai edes ensimmäiset paluukeikat heittänyt ryhmä. Ainoat alusta asti mukana olleet jäsenet ovat rumpali Robert Eriksson ja – tietenkin – laulaja-kitaristi Nicke Andersson. Mutta ovathan kosketinsoittaja Boba Fett ja kitaristi Dregen olleet bändissä jo ysärillä!

Ainoa villi kortti on uusiseelantilainen Dolf de Borst, joka tunnetaan Imperial State Electricin basistina. Eli sen bändin, joka käytännössä toimitti Hellacoptersin virkaa yhtyeen oltua tauolla. Tämän lähemmäs ”oikeaa” kokoonpanoa on aika vaikea päästä, kun alkuperäinen basisti ei halua jatkaa ja entinen kitaristi on haudassa.

Varsinainen paluulevy, keväällä 2022 ilmestynyt Eyes of Oblivion, esitteli nyky-Hellacoptersin soundimaailman, johon myös Overdriver pitkälti pohjautuu. Se on lähempänä The Beatlesiä ja Imperial State Electriciä kuin alkuaikojen kaahausta. Toisaalta soundi ei ole kovin kaukana siitä, miltä yhtye kuulosti 2000-luvun alussa. Uusissa biiseissä voi kuulla sävyjä oikeastaan bändin jokaiselta albumilta, ja kyllä sitä kuuluisaa äksöniäkin löytyy. Se ei vain ole samassa muodossa kuin kahdella ensimmäisellä levyllä.

Eyes of Oblivionilta tuttua maailmaa edustavat etenkin Token Apologies sekä mahtavat Don’t Let Me Bring You Down ja Wrong Face On. Näistä minkä tahansa voisi iskeä mihin vain väliin edellislevyä, eikä kappale erottuisi joukosta lainkaan. Se ei ole huono asia, vaikka ajoittain biisit kuulostavat vähän liiankin tutuilta. Token Apologies on kärjistetysti ilmaistuna uusi versio Try Me Tonightista – verratkaapa vaikka c-osia!

Koko albumi ei kuitenkaan ole toisintoa edeltäjästään. Faraway Looks on niin vahvasti High Visibilityn (2000) meininkiä, että sen soidessa on vaikea olla hymyilemättä. Jos tällaisia lekoja olisi enemmän, oltaisiin todellakin asian ytimessä. Toinen ehdottomista kohokohdista on jonkin sortin slovarin virkaa toimittava The Stench, joka on niin katkeransuloinen ja riipaiseva, että sitä täytyy ihan pysähtyä kuuntelemaan, jokainen kerta.

Huonoin veto oli nostaa levyn heikoimmat kappaleet singleiksi. (I Don’t Wanna Be) Just a Memory ja Leave a Mark ovat eri tavoin kummallisia biisejä. Niistä ei oikein saa kiinni eivätkä ne istu joukkoon. Voisin poimia irtosoittoon minkä tahansa raidan paitsi nämä kaksi.

Overdriver on monessa mielessä kuin Eyes of Oblivion 2.0, joten paluulevystä tykänneille pitäisi upota. Kannustan myös vanhoja faneja antamaan albumille mahdollisuuden – ihan vaikka siksi, että voi taas todeta kaiken olleen ennen paremmin.

Muut artistin levyarviot