Levyarvio: Hellacopters ei yllä uutuudellaan nuoruutensa vauhtiin, mutta levy on faneille varmaa kamaa

The Hellacopters
Eyes Of Oblivion
Nuclear Blast

Ensisekunnit ovat lupaavia: kirskuva feedback antaa odottaa viitteitä yhtyeen romuluiseen debyyttiin Supershitty To The Max! (1996). Mutta eipä siitä lähde likainen ja äänekäs katurock-kappale liikkeelle, vaan bändi jatkaa debyyttinsä jälkeen omaksumallaan Kiss-pohjaisella retro-hardrockilla. Tyylikkään pehmeiden vintage-soundien päällä tamburiini helisee ja kapakkapiano kilkattaa.

Jäljemmän osalta Hellacopters on aiemminkin kunnostautunut siinä määrin, että se on ollut jopa täysipainoisen diggailun esteenä. Tuolla pianolla myrkyttämisellä on toki taustaa siinä perinteessä, mistä Hellacopters ammentaa, mutta joku roti siinäkin. Sielukkaassa So Sorry I Could Diessa pianolla on sentään joku muukin rooli kuin matalaotsainen perkussio. Onneksi jossain kohdin sormio tarkoittaa myös urkua, mutta en voi olla ainoa, jonka hermoille jatkuva kahdeksasosien paukutus käy.

Jos pianon leipomisen kykenee sivuuttamaan, Eyes of Oblivion paljastuu varsin tyylikkääksi ja mukaansatempaavaksi albumiksi. Monipuolisuutta tuovat erityyppiset tunnelmat ja eritoten pari tummasävyisempää raitaa. Pääpaino on kuitenkin sopivan etukenoisessa hyvän tuulen vintagerockissa, jonka onnistuneena pääpontimena on saada lantioniveliin liikettä.

Rullaavasti soittavan bändin käsittelyssä heppoisempikin ralli tuntuu vetävältä.

Meno käy vartaloon, mutta biisit ovat myös kuuntelumateriaalina laadukkaita. Useammassakin kappaleessa melodiat ovat erittäin vahvoja, kuten levyn nimibiisissä, vahvasti aloittavassa Reap a Hurricanessa ja alle kaksiminuuttisena tiukasti lähtevässä Can’t It Waitissä. Rullaavasti soittavan bändin käsittelyssä heppoisempikin ralli tuntuu vetävältä, mikä vaikka Beguidedin kohdalla todettakoon.

Pitkähkön tauon pitäneen yhtyeen paluun kunniaksi primus motorin Nicke Anderssonin aisapariksi on palannut Dregen, joka oli viimeksi mukana kakkoslevyllä Payin’ The Dues (1997). Paluun lisäksi kenties myös tästä tuntuu kirvonneen tiettyä tiukkuutta otteisiin. Vaikka debyytin räkäisyyttä ei nyt kuullakaan, Eyes of Oblivion on tyylikäs ja linjakas Hellacopters-albumi, ja sellaisena faneille aika varma nakki.