Amerikkalaisen SOMin musiikki on mielenkiintoinen sekoitus shoegazeä ja doomahtavaa raskautta. Siinä eteerinen kuulaus ja herkkyys yhdistyvät lyijynraskaisiin särökitaravalleihin. Bändin tyyliä onkin kutsuttu osuvasti doom popiksi.
Soundi on massiivinen ja kulkee rankimmillaan jonnekin djentin suuntaan. Tahtilajeilla ja erikoisilla rytmityksillä ei kuitenkaan ihmeemmin kikkailla. Vastapainoksi mukana on paljon ilmavaa ja melodista kitaramaalailua. Suurimman kontrastin tuo kuitenkin basisti-laulaja Will Benoitin puhdas, suorastaan heleä ulosanti ja tulkinta.
Näinkin raskaan musiikin ja herkän laulun yhdistelmä on melko freesiä. Toisaalta sen viehätys myös laskee melko nopeasti, varsinkin kun Benoitin skaala osoittautuu pidemmän päälle melko yksipuoliseksi. Sama koskee oikeastaan koko bändiä ja yhdestä puusta veistettyä kolmatta pitkäsoittoaan.
SOM on onnistunut kaivamaan poteronsa niin keskelle raskaan ja kevyen rajaviivaa, että yhdelle se voi olla liian kepeää, toiselle taas turhan heviä. Mikäli molemmat puolet maistuvat, kannattaa ehdottomasti tehdä orkesterin kanssa lähempää tuttavuutta.