Loins-yhtyeen debyytin alussa kuullaan post-punk-jumitusta ja naukuvia kitarasooloja. Pian soundit vääristyvät ja rytmit käyvät yhä nykivämmiksi. Mainio Carpetbagger tuo huudollaan niin hurjia euforisia aistimuksia, että voi kuvitella olevansa Jesus Lizardin ja Pixiesin mielipuolisella yhteiskeikalla.
Lyriikat tukevat soivia pyörteitä, ja niissä on lukuisia monimerkityksellisiä viitteitä. Place Like Home -kappaleessa lauletaan ajan ja paikan hämärtymisen aiheuttamista olotiloista: ”Oh God yes, my eyes are like Luis Bunuel movie.” Välillä sanoja lausutaan itseironisesti näennäisen järjettömyyden vallassa.
Funkin, jazzin, progen ja hardcoren sävyistä muodostuva kudelma tuntuu sekavalta, mutta se on mietitty huolella. Kokonaisuudesta erottuu myös bändin omaleimainen noiserockin ja punkin liitto. Kaikkien ihanien mielleyhtymien lisäksi albumilta löytyy Captain Beefheart -laina.
Tiukka soitanto dynamiikanvaihteluineen lähentelee Radiopuhelinten matemaattisen tarkkaa toteutusta. Levyn lopussa tunnelma rauhoitetaan hetkeksi, kunnes basso pomppii holtittomasti ja kajahtaa: ”All right, let’s go!” Huh huh, mikä sykkivä surrealistinen mölyrakkauspakkaus.