Toisella albumillaan garageyhtye Toxics jatkaa 60- ja 70-luvun rockin elvyttämistä aivan uusin nahoin. Tunkkainen äänimaailma on dumpattu, ja suoraviivaisten rallien tilalla on huomattavasti melodisempia kappaleita. Pop-koukuin ja riffein kyllästetyt Gaffer Tape ja Different Lies tuovat mieleen hienoja ruotsalaisia pop- ja stonerbändejä. Hypnoottinen One Man Party rokkaa kuin parhaat glam-dinosaurukset. Tuntuu välillä, että lähes kaikki sävellyskynän tuotokset ovat potentiaalisia hittejä. Energisen keekoilun vastapainona toimii herkkään sielunhoitoon erikoistunut White Widow.
Miehistönmuutoksia kokeneen ja viisikoksi kasvaneen bändin soitannosta kuultaa hyvä meininki. Myös rockin genrerajat kaatava lauluääni on mainio lajissaan. Sounditkin ovat niin tyylikkäät, etten jää kaipaamaan edes vanhan autotallin rosoisuutta. Suosikeiksi levyltä nousevat pehmo-psychobillyn, popin ja ska-rytmien välillä risteilevä Mythomaniac sekä tummanpuhuva nimikappale, jonka soidessa tekee mieli vääntelehtiä käärmeenä lattialla.
Nopeat musiikilliset käänteet siis kannattivat. Nyt vaan innolla odottamaan, mitä kolmas täyspitkä tuokaan tullessaan.