”I believe the deeper we go the more we can understand the oh mes and the oh mys”, Lonnie Holley tilittää tajunnanvirtatyyliinsä kuudennen albuminsa nimiraidalla. Hän puhuu äitinsä suosimasta sanonnasta, jonka todellisen merkityksen hän on tajunnut vasta nyt vanhana.
I Can’t Hushilla Syvässä Etelässä rankan mutta luovan elämän elänyt afroamerikkalainen toteaa nyt ymmärtävänsä, miksei äiti koskaan puhunut kokemistaan kauheuksista, mutta ilmoittaa heti perään, että ”minä en voi pitää suutani kiinni”.
Kaikki totaaliseen improvisaatioon uskovan laulaja-poikkitaiteilijan levyt ovat avantgardistisia, mutta Oh Me Oh My sijoittuu niissäkin kokeellisimpaan päähän. Jos National Freedom (2020) on se helpoimmin lähestyttävä avant-blues-albumi, niin tämä todella haastaa kuulijaa avant-saarnoillaan ja -mietiskelyillään. Toisaalta nyt ollaan ehkä eniten kiinni uudessa hipster-linjassa, kun eri biiseillä vierailevat Moor Mother, Michael Stipe, Justin Vernon, Jeff Parker, Sharon van Etten ja Rokia Koné.
Kyse ei ole jostain käsittämättömästä dadasta, vaan syvän bluesin lailla omista kokemuksista ammentavasta vapaasta musiikista, joka iskee tekijän lohduttavasta hellyydestä hurjaan särmään yltävä ääni ja asia edellä. Jacknife Leen tuotanto painottaa tätä esimerkillisesti ylisuorittamiseen haksahtamatta.
Oh Me Oh Myhin pitää paneutua useita kertoja tositarkoituksella ennen kuin sen koko mittava anti täysin aukenee. Nyt puhutaan Trout Mask Replican tai My Life In The Bush Of Ghostsin serkusta.