Muistatteko miltä tuntui, kun Kentin Isola (1997) avautui ensimmäistä kertaa? Minä muistan. Ja olen häkeltynyt kokiessani saman uudestaan.
Isolan ilmestyessä Moa Swanström, Tuva Gustavsson tai Kajsa Westergren eivät olleet vielä syntyneet. Silti kolmikko tavoittaa 1990-luvun Kentistä jotakin sellaista, mikä jäi aikalaisjälijttelijöiltä ymmärtämättä. He eivät mallinna sointia sellaisenaan, vaan rakentavat sen varassa omaan kokemus- ja tunnemaailmaansa tukeutuvaa äänikuvaa, jossa on kenties jotakin sukupolvellistakin.
Toisella pitkäsoitollaan Svart Ridå kasvattaa ilmaisunsa huikeisiin mittoihin. Yhtyeen lauluissa on vimmaa, tuskaa ja kivuliasta herkkyyttä. Swanström soittaa kitaraansa kuin riivattu, Gustavssonin laulu taipuilee veitsenterän molemmin puolin ja Westergrenin tahditus ankkuroi pyörteet yhteiseen perustaan. Sointi on tietoisen suurta ja anteeksipyytelemätöntä, mutta pohjalta kajastavat myös pehmeämmät vireet, jopa sydänverta sakeuttava epävarmuus.
Kun uomansa löytänyt näkemys ja tunteita raastava energia kanavoidaan Verkligheten har jag här för mig självin, Ord som lämnats kvarin ja Vem vill du varan kaltaisiksi mestariteoksiksi, avaruudelliset voimat pääsevät valloilleen. Esiripun mustalla pinnalla loimuaa revontulia.