Badly Drawn Boy puhuu viidennestä albumistaan toistaiseksi vaikeimpana levynään. Väitettä on helppo uskoa, sillä levystä paistavat kotikutoisuuden sijaan pitkät studiossa vietetyt tunnit.
Ensimmäisillä albumeillaan manchesteriläinen Damon Gough teki suloista taidetta kotikutoisesta soundista, sympaattisesta äänestä ja säröisestä romanttisuudesta. Ensimmäisellä valtavan EMI:n siipien alla julkaistulla albumilla Gough näyttää kärsivän identiteettiongelmasta. Pienestä ja kauniista äänimaailmasta on siirrytty askeleen verran lähemmäksi suurempia soundeja ja valtavirtaa. Tulokset ovat vaihtelevia. Born In The U.K. ei ole yhtä yhtenäinen kuin monet hänen aikaisemmista teoksistaan, eivätkä liian massiiviset äänimaailmat istu varauksettomasti Goughin musii-killiseen persoonaan. Säveltämislahjojaan huonosti piirretty poika ei ole hävittänyt mihinkään, mutta jää hauskaksi ajatusleikiksi miettiä, miltä miehen uutukainen kuulostaisi debyyttilevy The Hour Of Bewilder-beastin (2000) suloisella otteella.
Born In The U.K. on parhaimmillaan niinä persoonallisimpina hetkinä, kun melodiaa ja Goughin ääntä ei ole kätketty suurien sovitusten taakse. Hymyn suupielille tuo myös loistava nimikkokappale, joka on albumin selvin kumarrus Goughin suurimman innoittajan Bruce Springsteenin suuntaan ja käy ihastuttavasti läpi Iso-Britannian viimeiset vuosikymmenet Badly Drawn Boyn omaa elinkaarta peilaten. Valitettavasti se elinkaari on musiikillisesti muodostumassa liian epätasaiseksi.