Omalla levymerkillään vuosituhannen alussa aloittanut Damon Gough eli Badly Drawn Boy on tavallaan palannut alkuun seitsemännellä albumillaan. Levytettyään parillekin isommalle yhtiölle nelikymppinen pipopääneropatti on taas omillaan. Se ei tarkoita, että hän olisi sitä jotenkin häntä koipien välissä.
Aikahan sen vasta näyttää, mutta voi olla, että erittäin ehjänä kokonaisuutena auki kiertyvä It’s What I’m Thinking paljastuu vielä klassikoksi. Kaiken huipuksi alanimeä Photographing Snowflakes totteleva albumi on tulevan trilogian ykkösosa. Musiikin yllä leijuu voimallinen hiljaisen määrätietoisuuden ja uhoamattoman positiivisuuden aura.
Kymmenen raidan paketti on ladattu lumoavalla jännitteellä. Vaikka levy operoi tavallaan yhdellä vaihteella, se ei tunnu lainkaan yhdeltä jöötiltä. Useampikin melodia jää ihon alle ja hienovarainen sointi kasvaa välillä vaivihkaa varsin isoksi siitä huolimatta, että keinoja – jousia lukuunottamatta – voi luonnehtia lo-fiksi. Syntikoita ja hälyjä säätävän Stephen Hiltonin tuotanto ja miksaus saavat pienimmätkin nyanssit hehkumaan upeasti.
Damonin pehmeä laulu huokuu eleetöntä intensiteettiä ja lyriikoissa on hyvin henkilökohtainen ote, vaikka niinhän se on hänellä aina ollut. Badly Drawn Boy ei onneksi usko tyhjästä nyhjättyyn popmusiikkiin. Fiktio on aina lopulta kesyä tosi elämän rinnalla.