Rytäkkä rockduo hieman The White Stripesin, The Killsin tai Black Keysin malliin on ilmeisesti isokin nimi kotimaassaan Belgiassa. Eikä ansioitta tämän kakkosalbuminsa perusteella. Vanhan autotallirokin ja modernin indierytistelyn yhdistelmä pärisee ja jytää tehokkaasti.
Levymuodossa päällesoittoja on harrastettu niin, että duo kuulostaa useimmiten vähintään kvartetilta. Tuotannolliset aspektit ruttuisesti huutavista kitaroista uliseviin urkumausteisiin ja holtittomana kolisevaan rumpusettiin ovat kohdallaan. Riffittelyssä ja rytmiikassa on 90-lukulaista kulmikkuutta, joka erottaa yhtyettä bluespohjaisemmista jytäduoista.
Jokin Jan Paternosterin kappaleissa ja kireähköissä laulumaneereissa kuitenkin jää puolitiehen. Vinkeän vittumaisella säkeistöriffillä kulkeva kappale lössähtää popkertosäkeessään tai melodisempi hituri upotetaan indiekirskunaan. Levyn parhaaksi kappaleeksi nousee miltei kymmenminuuttinen päätöseepos Here Comes The Kick, joka haahuilee ja jurnuttaa itsensä ulos kaikista genrekarsinoista. Ehkä siinä on sellaista rock’n’rollin arvaamattomuutta, mitä levyn perinteisemmistä lauluista uupuu.