Blood Stain Child tituleeraa itseään cybermetalliksi tai melodeathiksi. Joko ennen tätä levyä on tapahtunut todella äärimmäinen suunnanmuutos tai sitten metallin käsite on kärsinyt huolestuttavan inflaation.
Kappaleista löytyy jonkin verran peruskivaa powermetallia, jolla bändi aloitti uransa, mutta välillä havahtuu ihmettelemään, että mitä hittoa tämä oikein on – 1990-luvun tanssipoppia rankoilla rummuilla ja sinne tänne ripotellulla örinällä? Pettymys on aikamoinen, jos on odottanut kuulevansa elek-tronista heviä.
Sävellykset ovat enimmäkseen periaatteessa onnistuneita ja laulaja Sophian ääni on oikein kaunis, vaikkakin siitä puuttuu voimaa. Tyylilajien sumeilematon ristisiitos on kuitenkin sen
verran sekava ja vaillinainen, että tekisi mieli siteerata Eppu Normaalin Kuka ön Pertti Ström -kappaletta: ”Tää on ihan tyhmä levy, tää täytyy ottaa kevyesti./Tää ei oo laid back, muttei myöskään heavy.”
Kevyenä fiilistelymusiikkina Epsilon saattaa toimia, mutta mahtavia korvaorgasmeja tai suuria hittejä on turha odottaa. Ja ne, joille elektroninen pop – koska sitä tämä enimmäkseen on – ei putoa, eivät taatusti jaksa kuunnella levyä paria biisiä enempää.