Yöllisiä kiihdytyskisoja, neonvalojen vilinää, rinnuksissa kalvavaa ikävää ja kovaa jyskäviä autostereoita. Siinä mielikuvia, joita Carmen Grayn kohtalorokki tuottaa varsin luontaisen oloisesti.
Helsinkiläisviisikolle pitää antaa aikaa, sillä levy ei tartu heti. Se saattaa johtua bändille liian jytisevästä ja raskaasta tuotannosta. Carmen Gray on enemmän rokkibändi kuin lukuisat samoilla nurkilla nuuskivat metallisemmat goottimöyrijät. Toinen hitaampaan avautumiseen vaikuttava tekijä on nopeiden ja meluisampien rocksiivujen viisas vähentäminen, ne eivät ole bändin ominta aluetta. Sen sijaan balladit, balladintapaiset ja muut rauhallisemmin ja melankolisemmin etenevät kappaleet sopivat Carmen Graylle huomattavasti paremmin ja avaavat bändin todellisen luonteen. Niissä myös laulaja Nicklas Nymanin ääni pääsee oikeuksiinsa.
Welcome To Grayland aloittaa odotuksen vielä paremmalle albumille. Tehot nousevat The Portrait Of -debyyttiin (2006) nähden, mutta kauttaaltaan eheään kaihoisien sävelten kokoelmaan on matkaa. Kakkosbiisi Miss Last Changen ensinuotista lähtien on kuitenkin selvää, että tästä syntyy jotakin.