CHRIS REA: The Blue Jukebox

Pari vuotta sitten Chris Realta jouduttiin poistamaan haima. Kalman porteilla mies vannoi jättävänsä hänelle miljoonia ansainneen soft rockin ja tekevänsä albumin, joka ammentaisi lyhentämättömänä hänen rakastamastaan delta-bluesista ja vanhoista spirituaaleista. Stony Road lunasti lupauksen komeasti – kaupallisestikin.

Nyt Rea palaa rikospaikalle omalla Jazzee Blue -merkillään. Ironista kyllä The Blue Jukebox hivuttautuu piirun verran lähemmäs sitä entistä "aikuistunnelmointia". Ei jälki nytkään huonoa ole, mutta edeltäjänsä vertaista raa'an intensiivistä särmää se ei tavoita. Tietysti on ymmärrettävää, ettei raspikurkkuinen slide-spesialisti halua tehdä toista levyä samalla kaavalla. Nyt hahmo on huomattavasti jatsillisempi, vaikkakin edelleen bluesia.

Maestro pimpauttelee flyygeliä ja puhaltaa vähän kromaattista harppuakin. Haitarin tilalla hönkii Eric Sevan sensuelliudessaan kokonaisuuteen hyvin istuva tenori, joka loistaa etenkin hitaalla vispiläkompilla laahustavassa Long Is The Time, Hard Is The Roadissa, joka on huippuluokan biisi siinä kuin toinenkin slovari Paint My Jukebox Blue, tummana kehtolauluna sytkyttelevä Baby Don't Cry tai ripeämmin marssiva The Beat Goes On.

Bändi soittaa kauttaaltaan kypsästi ja Rean putki naukuu parhaimmillaan komeasti omalla ilmeellä, mutta muutamassa keskinkertaisessa numerossa hän haksahtaa liian harkitusti "tunnelmallisiin" maneereihinsa.