Daniel Merriweatherillä on kiva ääni, joka tuo välillä mieleen Raphael Saadiqin silloin kun tämä vielä pojankloppina lauloi Toni!Tony!Tonéssa. Dap-Kings osaa soittaa soulia ja Mark Ronson osaa tehdä soundia, joka myy.
Tällä levyllä on siis kaikki edellytykset menestyä ja Merriweather saatetaan hyvinkin nähdä Kirjurinluodolla muutaman vuoden sisään, jos maailman tarve täyttää Amy Winehousen crack-piipulla yleisönsä keskiöön polttama musta aukko on tarpeeksi vahva. Mies on ihan hyvä ehdokas kalifiksi kalifin paikalle.
Love & War -levy on kuitenkin aivan tajuttoman tylsä, 100-prosenttisen ammattitaitoinen ja totaalisen särmätön. Ei se, että osaa, aina riitä. Eritoten kannattaa varoa hetkiä, jolloin Merriweather ja tuotantotiimi eksyvät James Taylor -sfääreihin. Ei toimi ilman Russ Kunkelia ja Leland Sklaria.
Jotenkin tuntuu, että tämä on samaa jatkumoa kuin Simply Red. Mick Hucknallkin aloitti tekemällä oman aikansa vallitsevalla retromuotokielellä toteutettua soulia.
Kaikki, mitä tällä levyllä on tarjota, löytyy paljon mielenkiintoisemmassa muodossa Tuomon uusimmalta. Loppupeleissä Love & Warilla ei ole yhtään ainoata muistamisen arvoista sävellystä.