Norjalaisduo Datarockin toinen albumi tuskin sopisi yhteenkään satunnaisesti aika–avaruus-jatkumolta lohkaistuun tuokioon yhtä täydellisesti kuin tähän hetkeen. Se on – enimmäkseen pahassa, sanottakoon se heti alkajaisiksi – 40 minuutin mitassaan nimittäin erinomainen tiivistelmä siitä, mitä valtavirran tanssi-indie tylsimmillään tarkoittaa vuonna 2009.
Red-levy karttaa omintakeisia ideoita ja kaikenlaista paneutumista tehokkaasti kuin 4-vuotiaan keskittymiskyvyllä varustettu musiikkibloggari ja verhoaa kovin tutulla tavalla tamppaavan musiikkinsa banaaliin itseironiaan. Tai kenties tämä musiikkihistoriallisten referenssien ryöstöviljely ja kliseevellin keitto on Datarockin huolella laadittu vastalause hipster-kulttuurin tyhjyydelle. Uskallan kuitenkin epäillä.
Pöyristyttävintä tässä on se, että Datarock ei vimmaisesta yrityksestä huolimatta pääse lähellekään vaikkapa Cut Copyn ppm-lukuja (pyllynpyörähdystä minuutissa). Redin tarkoin nyansoitua Talking Heads -versiointia kuunnellessa tulee ikävä kaksikon ensimmäistä levyä Datarock Datarock (2005). Tuo infantiili, hupsu ja musiikinteon riemua tursuava puolivillainen elektroäänite läpsii pöhöttynyttä Rediä isolla turskalla naamaan eikä ole enää tunnistaa luojiaan. Mikä niihin meni?